Ohuilla jäillä

Posted on

Kuukausi sitten kävin viimeisessä sädehoidossa. Doctareksen loistavat hoitajat antoivat kauniin läksiäislahjan – pieneen puukuutioon sijoitetun puun siemenen, jonka voi istuttaa haluamaansa paikkaan uuden alun merkiksi. Uusi alku. Pienet sanat – iso asia. Jonkinlaisena ironiana tilanteessa oli se, että lahjan antoi kaveri joka teki alkuvaiheen piinalliset takakontin kuvaukset. Meinasin vieläkin sanoa, että tiedän ihan tarkkaan mistä tämä kuution kohta löydät.

Menee ehkä toistamiseksi, mutta kyseisen sairaalaan henkilökunta oli kerrassaan erinomaista. Kiitokset kaikille!! Ainoana asiana mieleen jäi yksi kammottava virhe, josta asianmukaisesti reklamoin kovaan ääneen. Minut tuntevat tietävät, että se meteli ei ollut ihan pientä:-) Ja moneen kertaan. Yhtenä päivänä sädehoitopöytä näet jäi ylös korkeuksiin jumiin ja minä olin tietysti asianmukaisesti siihen sidottuna. Kohta kaveri tulee ja ilmoittaa, että pahoittelee syvästi mutta että nyt menee jonkun aikaa että saavat koneet buutattua uudelleen. Ei siinä mitään – ongelma oli siinä, että nämä kiusankappaleet olivat laittaneet hoitohuoneeseen Jari Sillanpäätä soimaan. Siinä minä makaan vajaan parin metrin korkeudessa alustaan sidottuna housut kintuissa ja Jari Sillanpää soi. Voe persiensuti!!!! Enkä voi asialle itse mitään. Voiko pahempaa olla? Yritin kyllä pureksia oman kaulani poikki, mutta en valitettavasti onnistunut.

Lopputarkastuksessa näin hoitavan lääkärini jo toisen kerran. Miellyttävän ja asiansa osaavan oloinen kaveri tuo Joensuu. Tämä on siis eri kaveri kuin se, joka seisoi hienoissa kengissään sormi perseessäni. Osaava oli sekin. Hänhän syövän diagnosoi. On muuten kaveri kenkänsä ansainnut! Joensuu siis kertoi mitä on tapahtunut ja mitä jatkossa tapahtuu. Samalla hän kertoi asiallisesti, että usein tässä vaiheessa PSA-arvo edelleen nousee ja alkaa hoitojen tehottua laskea joskus muutaman viikon tai kuukauden päästä. Testeissä käydään jatkossa aika usein, sitten vähän harvemmin ja lopun ikää kuitenkin. Kyselin ravinnosta ja hän kertoi ravinnon olevan tärkeä asia. Kertoi myös, että on olemassa tutkimuksia ja niiden jälkitutkimuksia jotka osoittavat suuntaan ja toiseen. Lyhyesti – syö hyvää ja puhdasta ruokaa ja vältä turhuuksia.

Hän kertoi myös omien hoitojeni menneen hyvin. PSA-arvoni oli jo tässä vaiheessa laskenut arvoon 3,75, eli paljon. Kysyin häneltä onko syövän kantasolu nyt tuhottu? Hän sanoi suoraan ettei sitä voi tietää. ”PSA on sen ainoa ja paras mittari. Jos se laskee ykköseen, on homma kotona.” Jäin siis edelleen roikkumaan tietämättömyyden ja epävarmuuden köyteen. Mutta suunta on jo hyvä.

Sanoin aiemmin itse, että en hoitojeni aikana huomannut olossani mitään ihmeellistä. Paskapuhetta, sanon minä. Ja osa siitä tuli palaverissa, lenkillä ja treeneissäkin housuun. Parisen viikkoa hoitojen jälkeen huomasin kuitenkin olevani kuin uusi ihminen. Yhtäkkiä tarmoa ja vauhtia oli niin kun itsessäni muistan joskus olleen. Vasta pari viikkoa hoitojen jälkeen ymmärsin, kuinka paljon hoidot olivat minua syöneet. Väsymys, keskittymisen puute (joo, muutenkin huono), fyysinen väsymys, huono nukkuminen, liukkaat persposket jne. olivat yhtäkkiä menneen talven lumia. Jos joku kanssakärsijä lukee, niin mikään näistä ei tullut yhtäkkiä. Mikään näistä ei vienyt kaikkia voimia. Elämää pystyi jatkamaan aivan normaalisti. Mutta jälkikäteen huomasin, että olin kuitenkin näköjään ollut aika poikki.

Kuten joskus aiemmin kirjoitin, olin vaimoni kanssa päättänyt, että tämä on kuin paha flunssa, joka hoidetaan pois alta. Me olemme ennekin hypänneet ”veneestä suoraan kiveen”, mutta aina on selvitty. Tämä oli taas yksi hyppy ja siitä seurannut kuhmu hoidetaan. Ennen hoitojen loppua päätimme, että syöpä on tapettu ja me jatkamme elämäämme tarmokkaasti kohti omia ja yhteisiä unelmiamme. Päätimme myös pitää Tappajaiset.  Päätimme, että kutsumme yhdeksi illaksi yhteen ne ystäväpiirin ihmiset, jotka ovat meille läheisiä ja tärkeitä syystä, tai toisesta. Näiden ihmisten yhteisellä energialla syöpä TAPETAAN lopullisesti. Ihmisiä kutsuimme rajallisen määrän elämäni aikajanan eri ääripäistä. Kävimme listaa tarkkaan läpi moneen kertaan. Se oli itse asiassa erittäin vaikeaa. Rakas vaimoni varmaan myrkyttää minut tämän luettuaan, mutta minulle kyseinen tilaisuus oli melkein tärkeämpi kuin omat häämme. Saimme käyttöömme loistavan tilan ja paikalle saapui elämäni tärkeimmät ihmiset. Tiedän, että osa näistä ihmisistä oli tehnyt erittäin suuria uhrauksia, kalenterin muutoksia jne. päästäkseen paikalle. Paikalle lennettiin eri maista ja muutamia erittäin tärkeitä asioita peruttiin. Yksi jopa yritti ihan tosissaan muuttaa atomijäänmurtajan aikataulua tämän vuoksi, muttei onnistunut. Toivon näiden ihmisten tietävän kuinka paljon he minulle merkitsevät ja kuinka paljon heitä rakastan. Jos eivät tiedä, niin arvatkaa – enhän sitä nyt pysty sanomaankaan. Olen sentään Mies. Perkele.

Kaiken kaikkiaan koko syöpä oli aika paska juttu. Uskon sen olevan nyt tapettu, mutta varmuutta ei vielä ole. Onneksi eturauhassyöpä ei ole syövistä pahin ja se on nykyään hyvin hoidettavissa. Mutta silti, se ravisti elämääni ehkä enemmän kuin vielä ymmärränkään. Monin eri tavoin. Voin varmuudella kuitenkin sanoa, että olen nyt eri ihminen kuin vuosi sitten.

Dulcius ex asperis

Sami


Tippa kerrallaan

Posted on

Näin maaliskuun ensimmäisen päivän aattona voi melkein todeta kamppailun eturauhassyövän kanssa olleen vuoden tähän asti suurimman taistelun. Ja toivottavasti se ainakin terveyden osalta sellaiseksi jääkin.

Takana on nyt kaksi HDR-hoitoa. Tulee muistaakseni sanoista High Dose Radiation. Lyhyesti tuo tarkoittaa käsitykseni mukaan sitä, että nukutuksen alaisena suoraan eturauhaseen ammutaan reilumpi annos säteilyä. Siltä se ainakin tuntuu, sillä meikämannen kropalta vei viikon toipua molemmista. Jälkimmäisestä on tänään tasan viikko ja nyt on ensimmäinen suhteellisen normaali päivä. No miten tämmöinen 45-vuotias loppuun asti trimmattu/kulunut keho sitten kyseiseen keikkaan reagoi?

Ennen kun mennään siihen, niin kerron miten asennoitumiseni ihmisen ruumiiseen on tässä matkan aikana muuttunut. Ensimmäisissä blogeissani kerroin kuinka osa testeistä hävetti. Itse asiassa ihan alussa jopa nolotti kun 45-vuotistarkastuksessa kysyttiin onko eturauhaseen liittyvää PSA testiä tehty. Hihihiii – eturauhanen, hihhiihiii… Itse asiassa, mikä se on ja varsinkin missä helveteissä se sijaitsee? No, jos olet kuten minä ,etkä tiennyt, niin se sijaitsee kehon sisällä virtsarakon alapuolella ja peräsuolen etupuolella.

Niin, siitä asennoitumisesta. Koko tähänastisen rallin myötä olen alkanut ajattelemaan kehosta hyvin mekaanisena laitteena. Tuolta se juoma menee tuonne ja sitten tätä kautta se kulkee tuonne jne. Tämä vaikuttaa tähän ja tuo tuohon. En tiedä onko muuttunut asennoitumiseni hyvä vai huono asia. Ainakin sitä on oppinut ymmärtämään kehosta ja sen toiminnasta edes jotain. Lisäksi sitä on oppinut kuuntelemaan.

Se HDR-hoito. Kumpainenkin hoitokerta oli yön yli kestävä keikka Docrates sairaalassa. Koko keikkaan kuului monta eri juttua ja varsinkin ensimmäisellä kerralla se tuntui erittäin nöyryyttävältä kokemukselta. Onneksi koko henkilökunta on erittäin ammattimaista ja saivat hyvin epämiellyttävän keikan tuntumaan edes jotenkin siedettävältä. Itse hoidosta sen verran, että nukutuksen alaisena välilihan läpi työnnettiin kehon sisään suoraan eturauhasen sisään parisenkymmentä tikkua, tai puikkoa. Käsitykseni mukaan näiden kautta sitten annettiin pari tuntia sädehoitoa suoraan kohteeseen. Ja kohteethan oli merkitty niillä pirun kultaharkoilla, jotka sinne joulukuussa tungettu. Toivottavasti ainakin näin tehtiin, koska muuten kyse on kidutuksesta. Tiedättehän sen tunteen kun on ihan järjetön kusihätä? Sellainen, että rakko räjähtää kahden sekunnin päästä? No ensimmäisellä HDR-keikalla minulla tuo tunne kesti 10 tuntia. Lääkkeillä sitä helpotettiin sen verran, että luulin rakon halkeavan vasta 15 sekunnin kuluttua. Ei muuten yöllä uni tullut, ei.

Hoitojen jälkeisen viikon pää ja kroppa molemmat elivät omaa elämäänsä. Päätin etukäteen etten valita ja hoidan hommat kunnolla. Just. Urpo – kuten poikani sanovat. Ensinnäkin pyrstö oli niin kipeä, etten voinut istua kuin pehmeillä istuimilla. Olin molemmilla kerroilla ihan rehellisesti yhden päivän pois töistä ja yritin työskennellä sohvalta käsin. Siitä mitään tullut. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen olimme viikonloppuna Tampereella taekwondokisoissa, jossa jouduin kahdessa matsissa ns. valmentajan penkille tatamin laidalle. Se ei ollut pehmustettu se penkki. Niinpä jouduin koko ajan istumaan tyylipuhtaasti toisella kankulla. Olin ihan varma että kaikki luulivat minun piereskelevän pitkin matsia, kun kerran siten istuin.

Lisäksi HDR-hoitojen seurauksena tuli kamala väsymys. Väsytti, mutten saanut nukuttua. Uutena juttuna pääsin kokeilemaan ummetusta. Molemmilla kerroilla oli 4-5 päivää myös sellainen etova, yököttävä olo. Muutamana päivä ei tehnyt mieli muuta kuin salaattia. Se on jo sinänsä minun tapauksessani sairaus. Oli siinä varmaan jotain muutakin. Siinä on riemussa pitelemistä kun on 5 päivää paha olo, sattuu perseeseen, vatsassa on ähkyn tunne, paska ei tule ja väsyttää niin perkeleesti. Ja tekee mieli salaattia. Ai niin, pissa tulee sillain ihan ujosti. Vähän niin kuin vanhat mummot ajaa talvella. Ohjeiden mukaisesti piti juoda paljon ja hoitojen ja lääkkeiden vuoksi juoksin kaksi ensimmäistä päivää kusella 10 minuutin välein. Ja sitten se pissa tulee tippa kerrallaan kuin vanhalla miehellä. Voi jumaleishon – eikö tässä ole jo tuttua miestä tarpeeksi kiusattu?

Mutta jotenkin tuohonkin pystyy asennoitumaan. Lapsille ei tietenkään voi näyttää mitään, eli sekin laittaa tietysti skarppaamaan. Onneksi vaimoni Heli on vahva ja kantaa paljon enemmän kuin oman osuutensa koko prosessista. Ilman Heliä ja hänen hienoa asennoitumistaan koko paketti olisikin huomattavasti vaikeampi niellä.

Väitän, että aika paljon omaa sairauttaan voi myös itse kontrolloida. Tai ei ehkä itse sairautta, mutta sitä miten se sinuun vaikuttaa. Varsinaisten hoitojen sarja on nyt kestänyt kuutisen viikkoa. Tähän sisältyy molemmat minulle määrätyt HDR-hoidot. Kaksi päivää (pois lukien sairaalapäivät) olen joutunut olemaan pois töistä kamalan olon vuoksi. Myös parit taekwondotreenit olen joutunut jättämään väliin. Kuitenkin olen jopa käynyt muutaman kerran kahvakuulassa. Toki kaikissa treeneissä on joutunut ottamaan hieman normaalia rennommin, sillä väsymys verottaa ja kunto loppuu nopeammin. Töissä olen huomannut keskittymiskykyni hieman kärsineen, mutta ainakin kahvia olen pystynyt muille keittämään.

Totta kai eri ihmisillä kyseinen sairaus puree eri tavalla. Jollain kovemmin ja toisilla pehmeämmin. Tämä on vain minun tapani käsitellä tämä juttu – työnnän sen pois ja teen sitä mitä normaalistikin. Vain väsyneempänä.

Vielä 12 sädehoitokertaa jäljellä ja sitten tauti on tapettu. Mistähän minä sitten kirjoitan.


Puolimatkan krouvissa

Posted on

Ihminen on outo otus. Oppivainen ja tottuvainen. (paitsi ehkä nuorempi poikani). Eniten ihmetyttää kuinka nopeasti pelottava painajainen voi muuttua arkiseksi asiaksi. Melkeinpä osaksi normaalia elämää. Teknisesti näin asia tietysti onkin. Tauti on nyt osa arkista elämää, eikä sitä voi viedä autotalliin ja odottaa että vaimo myy sen salaa nettihuutokaupassa. Se mikä taas on hämmentävää, on se kuinka nopeasti asian kanssa tulee sinuiksi. Kun päätös siitä että mörkö tapetaan on tehty, jatkuu arki kuten ennenkin. Ehkä minua helpotti tieto siitä, että tauti ei ollut ehtinyt levitä imusolmukkeisiin tai kasvaa eturauhasen ulkopuolelle. Mikäli näin olisi tapahtunut olisi mörkö saattanut lähettää soluja muualle kehoon ja tarina voisi hyvinkin jatkua painajaisena.

Myönnän sairastumisen kuitenkin muuttaneen omaa ajatusmaailmaani. Vaikka olen aina ollut perhekeskeinen, niin nyt haluan pitää vaimoani ja lapsiani vielä entistäkin lähempänä itseäni. En voi halata vaimoani riittävästi, lapsiani haluan rutistaa sylissäni aamusta iltaan. Onneksi he vielä tulevat syliin. Turhan valittajat ovat aina ottaneet minua päähän, mutta nyt en jaksa kuunnella heitä lainkaan. ”On vähän flunssaa, täytyy hakea sairaslomaa.” ”Voi että kun toi paino on taas vähän noussut.” Voi vittu hei, kamoon. Get a grip! Yllättävän paljon ihmiset hukkaa energiaansa mitättömiin asioihin. (Huom – miesflunssa on toki eri asia. Se on pahinta mitä maa päällä kantaa.)  Ja kyllä se fiilis siitä, että tee nyt se mikä tuntuu oikealta vaan vahvistuu. En tarkoita että just nyt heti pitää kiertää maapallo kuumailmapallolla tai että viimeistään huomenna lennän helikopterikortin. Vaan ihan pieniä asioita. Käy treeneissä sohvalla makoilun sijaan. Pelaa lasten kanssa pleikalla fudista. Pyydä ystäviä käymään tms. Jonkinlainen herätys huomaamattomasta arjen puutumisesta on tapahtunut sairauden myötä.

Mutta entäs ne hoidot? Nyt on kolmisen viikkoa käyty sädehoidossa päivittäin. Itse hoito on kivuton ja mauton prosessi. Päällyshousut ja kengät pois ja sitten sellaiseen koneeseen pötköttään. Koko homma kestää 15 minuuttia eikä siis tunnu miltään.  Työläintä on päivittäiset alkuvalmistelut. 40 min. ennen jokaista hoitokertaa pitää käydä veskissä ja sitten juoda 6dl nestettä. Kuulostaa helpolta. Paitsi että ajelen Järvenpäästä Hernesaareen, joka vie kelistä riippuen 45-70 min. Ja olen pyytänyt aina mahdollisimman aikaiset hoitoajat jotta pääsen tekemään täyden työpäivän. No enhän minä nyt autoon voi kuseksia. Alkaisihan se jo auto haisemaan. Eikä Lahden moottoritielle oikein voi pysähtyä aamuruuhkan keskelle. –”Kuuleeko partio 4, siellä on taas Lahdentiellä se sama urpon näkönen äijä keskialueella kusella Kehä III kohdalla.” Toki voisihan sitä yrittää sihdata pulloon, mutta mun säkällä tulisi ketjukolari ja taas olisi tarinan paikka. Näen jo Vantaan Sanomien otsikon: ”Keski-ikäinen mies aiheutti ketjukolarin Lahdentiellä meisseli Spritepullossa”. Viiden vuoden päästä lapset löytää artikkelin internetistä, menettävät kaikki kaverinsa, sekoavat ja ryhtyvät Kepulaisiksi. Ei saatana, ei ole vaihtoehtoa. Sääntöjä on siis rikottava – meikämanne kusee liian aikaisin. Muuten hoidot on käsittämättömän helpot. Olen hoitajille sanonutkin että nyt on kallista valohoitoa. Sanottakoon muuten tässä se, että Docrates sairaalassa on erinomainen henkilökunta. Kuitenkin aika vaikean asian ympärillä touhataan ja heillä on kyky käsitellä ihmisiä ja aihetta todella upeasti.

Yksi henkisen stressin paikka oli vielä parisen viikkoa sitten, kun tohtori Joensuu laittoi minut PET-Collin testiin. Sen avulla varmistetaan onko syöpäsoluja levinnyt muualle kehoon. Vereen ruutataan metallisäiliöstä radioaktiivista ainetta verenkiertoon ja sitten koko jumalainen vartalo viedään semmoisen koneen läpi 35 min. kestävässä kuvauksessa Aine etsiytyy syöpäsoluihin ympäri kroppaa. Kysyin hoitajalta että onko tuo aine vaarallista. -”No, tämä on vain välttämätöntä nyt laittaa jotta testi onnistuu.” – Miksi sitten seisot siellä kahden metrin päässä? -”En saa tulla lähemmäksi aineen radioaktiivisuuden vuoksi. Ja muistathan ettet saa ottaa pikkulapsia syliin ennen huomisaamua tai halata raskaana olevia naisia”. Tota… öööö. Olin siis päivän verran kävelevä Tsernobyl ja leikin illalla liikkuvaa pihavaloa. Ai niin, aine hakeutui vaan eturauhaseeni, eli ei siis ole levinnyt. Otin drinkin.

Viime perjantaina minut valmisteltiin suusanallisesti tänään pidettyyn HDR käsittelyyn. HDR käsittely on muutaman vuoden vanha sädehoitotekniikka, jonka avulla syöpäpesäkkeitä sädetetään kehon sisältä suurella volyymillä suoraan pesäkkeisiin. HDR = High Dose Radiation. Hoitajan kertoessa minulle mistä on kyse tulin pahoinvoivaksi. Ajaessani töihin meinasin oksentaa useamman kerran. Ehkä minä vaan olen sellainen mamis. Nyt ei ollut kyse vain Pendolinosta, kuten edellisessä blogissani. Tällä kertaa projektiin liittyy koko perkeleen VR, USAn laivasto, NASA, sekä Mexicon huumekartellit. En mene detaljeihin mutta voin kertoa mitä ratkiriemukkaaseen maanantaiaamuuni kuului: 8 hengen tiimi salissa, happinaamari, katetri, kauko-ohjattava ultraäänikamera ja 19 kpl kehon läpi työnnettäviä puikkoja ja 2,5 tuntia aikaa. Voit itse kuvitella loput. Ja koko homma tietysti aloitetaan stadionkeikan kokoisella nöyryytyksellä. Nyt sitten maataan letkuissa ja odotellaan unta. Onneksi huoneessani on suurempi telkkari kuin meidän kodin telkkarit yhteensä. Vähän väliä hoitajat käy ottamassa erilaisia testejä. Laskelmieni mukaan vehkeitäni on tänään räplännyt ainakin 7 eri naista. Sitä vaan en ymmärrä miksi ne on kaikki nauraneet ääneen. Ovat sanoneet, että palautuminen tästä voi viedä aikaa ja olo voi olla aika voimaton monta päivää. Kai sitä nyt kestää palautua kun koko kylä käy nauramassa sun vehkeille.

Ja mikä parasta – kahden viikon päästä koko show otetaan uusiksi!


Varmuus ja matka tuntemattomaan

Posted on

Matka tuntemattomaan. Sain kesällä 45-vuotistarkastuksessa tiedon, että PSA-arvoni on noussut. PSA-arvo on mittari, jolla selvitetään mahdollisia ongelmia eturauhasessa. Syksyn aikana erilaisten epämiellyttävien testien avulla epäilyt vahvistuivat ja vuoden alusta asia varmistui. Minulla on syöpä. Olin jo varautunut siihen kaikkien syksyn testien ja tulosten jälkeen. Aika ruma sana tuo syöpä. Hyväksyn itse sairauden, mutta tuota sanaa kartan. Se tuntuu pahalta. Vaikea selittää. Niin ihmeelliseltä kun se tuntuukin, niin varmistuksen saaminen itse asiassa helpotti. Nyt kun homma on varmaa, niin se voidaan hoitaa pois. Ei siinä sen kummempaa.

Syövän vakavuutta, tai aggressiivisuutta, mitataan asteikolla 1-10. En muista asteikon nimeä. Itse asiassa en jaksa hirveän tarkkaan tuohon edes perehtyä, koska en voi asialle itse mitään. Asteikkoon siis, 1-6 ei ole aggressiivisia ja 8-10 on aggressiivisia. Minulla on 7. Seiska – mikä se sitten on? Se on vähän niin kuin kepulainen. Kukaan ei oikein tiedä mitä ne on. Tai Tanska.

–”Oltiin ulkomailla.”

  • ”Kiva, missä?”

–”No Tanskassa.”

Mikä helvetin ulkomaa se Tanska oikein on. Joensuukin on eksoottisempi paikka kuin Tanska. Mutta ehkä tässä asian yhteydessä kuitenkin mieluummin Tanska kuin esimerkiksi Nigeria tai Kamputsea.

Syöpäsairaala Socrates vaikuttaa kyllä osaavalta paikalta. Hoitovaihtoehtoja oli 2. Leikataan koko eturauhanen pois tai annetaan sädehoitoa. Leikkauksella voidaan varmistaa että tauti todella poistetaan. Sen ensimmäinen huono puoli on se, että petihommat pitää kuulemma opetella uudestaan ja siinä voi mennä aikaa. Kysyin josko voisin sitten mennä vaikka johonkin lämpöiseen leirille treenaileen. Ei ymmärtänyt huumoriani. Mutta toinen, ratkaisevasti huonompi uutinen oli se, että koska eturauhanen on oleellinen osa miesten elimistöä, niin se tukee … sitä itseään. Eli jos eturauhanen poistetaan, niin meisseli ikään kuin lyhenee. NO, NO, NO! NOOO WAAAAYY! Isomunaisen suvun ainoana mustana lampaana meikämanne ei tuolle reissulle lähde.

Toinen vaihtoehto on siis sädehoito. –”Lyheneekö siinäkin vehkeet?” kysyin dottorelta. –”Ei.” vastasi hienokenkäinen mies. –”Hyvä, me otetaan sitten se. Grillaa se tauti kauas minusta.”

Sanoivat että hoidot olisi hyvä aloittaa heti. Ne kestää 7 viikkoa käytännössä joka päivä. Kerroin että tuossa kohtaa olen työreissussa, samoin tuossa ja tuossa ja maaliskuun puoleenväliin mennessä sen taudin on oltava poissa kun lähden viikoksi tärkeälle reissulle. Uskomatonta mutta totta, he ajoittivat sen just minun kalenterini mukaan. Reissujeni vuoksi joudun muutaman kerran käymään kaksi kertaa päivässä. Lisäksi muutaman kerran annetaan niin kutsuttua sisäistä sädetystä, jolloin joudun olemaan sairaalassa yötä. En mene kyseiseen hoitomuotoon sen tarkemmin, sillä lukija luultavasti saisi kouristuksia, unettomuutta ja välittömän oksennuskohtauksen. Mutta niin paljon kuulemma annetaan pojalle laseria, että sieltä ei selviä hengissä mikään. Sopii minulle. En tiedä tarkalleen miten tuo hoito kahden kuukauden aikana vaikuttaa, mutta sairaslomapäiviä en yhden syövän takia ota, se on ihan tattisvarma se. Tässä ole aikaa lepäillä. Lama ja kaikki. Painokin päässyt taas nousemaan.

Ei muuten ole helppoa sovittaa syövän tappamista muutenkin suhteellisen hektiseen aikatauluun. Viimeisen vajaan viikon aikana minulle on tehty kaiken maailman testejä, tutkimuksia jne. Esimerkiksi tämä viikko on ollut suorastaan absurdi. Maanantaina ehdin aamulla tunniksi töihin ennen kuin painoin Socratekseen. En ollut ihan varma miksi sinne edes piti mennä. On varmaan syy sille, etteivät kertoneet. Ensin suolentyhjennys. Varmaan viides tässä kolmen kuukauden aikana. Kokemuksen tuomat pelkoni heräsivät jo tässä vaiheessa. Sitten toimenpidehuoneeseen. Ihan uusi ukko ja hoitsu paikalla. Kertoivat, että eturauhaseeni asennetaan kolme kultajyvää. –”kultajyvää?” kysyin ihmeissäni. –”juu, niiden avulla sädehoito voidaan sitten kohdentaa oikeaan kohtaan.” Varmaan jo arvaattekin seuraavan kysymykseni. –”…ja miten ajattelit noi kultajyvät sinne eturauhaseen saada?” Vastausta on kaiketi turha edes kertoa. Kilttinä poikana otin housut pois ja menin tuttuun asentoon – kyljelleni. Nyt on tuosta kylkihommasta jo sen verran kokemusta, että meinasin ruveta nauramaan ääneen. Ajattelin vain, että toi tuntematon äijä ampuu jotain kultaharkkoja mun perseeseen. On tässä elämässä paljon nähty ja koettu, mutta tämä on jo ainutlaatuista.

Siinä oli taas se Bilteman työkaluräkki vieressä auki kun meikämanne aloitti työviikkoa kylkiasennossa jälleen yhtä epämiellyttävää kokemusta rikkaampana.

Tasan kaksi tuntia myöhemmin istuin jo lentokoneessa vaipat housuissa ja kultaharkot persiissä matkalla Milanoon tapaamaan kahta isoa ja tunnettua muotitaloa. Eihän tämä nyt perkele voi tapahtua kenellekään muulle kuin minulle. Sinisten siipien väkisin hymyilevä rouva tarjoilee laihaa mustikkamehua ja kysyy ystävällisesti miten päiväni on mennyt. Olisi pitänyt ihan piruuttaan vastata:-)

Huomenna alkaa sitten varsinaiset sädehoidot. Niistä sitten myöhemmin. Ehkä.


Mitä yhteistä on eturauhasella ja Pendolinolla?

Posted on

Kuukausi sitten kirjoittelin lyhyen artikkelin itseäni vuonna 2015 kohdanneista, lähinnä terveyteen liittyvistä, yllätyksistä. Tarinahan päättyi siihen, että eturauhassyöpää kuvastava PSA-arvoni oli jatkanut nousuaan ja jäin odottelemaan hienokenkäisen lääkärini yhteydenottoa. Todennäköisesti terveydentilani ei ole aivan kuilun partaalla, sillä tohtorisetä otti yhteyttä vasta viikon päästä siitä, kun itse sain tiedon PSA-arvon viimeisestä noususta. Tai sitten hänellä oli kenkienlankkaustalkoot kesken.

Viikko sinne tai tänne, eihän se ole pitkä aika. Varsinkin kun kevyt köydenkiristys on tuntunut kaulan ympärillä jo kuusi kuukautta. Toisaalta ihmisen mieli on aika jännä. Ja tehokaskin. Päätimme vaimon kanssa ettemme aio ottaa tästä mitään ihmeellistä ressiä. Tai ainakaan emme anna sen ottaa itsestämme henkistä yliotetta. En toki missään nimessä kuvittele olevani mikään Jari Sarasvuo tai Anthony Robbins, joilla on yliluonnollinen kyky nousta kaiken vaikean yläpuolelle. (Ainakin omasta mielestään. Kunnes selviää että ukot ovat ryypänneet monta vuotta ja käyneet hermoromahduksen partaalla.) Mutta uskon silti onnistuneeni aika hyvin. Olen keskittynyt työhöni, perheeseeni ja harrastuksiini. Kävin jopa itsekkäästi moikkaamassa vanhaa ystävääni ulkomailla. On mielenkiintoista havaita, miten näihin piireihin pesiytyneistä hyvistä, aidoista ja positiivisista ihmistä voi ammentaa itselleen voimaa. Harrastuksista on muuten hauska havaita, että vaikka 45 vuotiaana kuinka tosissaan yrittää treenata ja tsemppaa, niin sitä vaan huomaa olevansa aina samanlainen tunari.

Mutta kun tohtori sitten soitti, oli viesti aika selvä: ”Tuletko koepalojen ottoon ennen joulua vai heti uuden vuoden jälkeen? Toimenpide saattaa vaatia hieman toipumista, eli jos haluat nauttia rauhassa joulusta, niin sovitaan aika heti uuden vuoden jälkeen.” Saattaa vaatia hieman toipumista?? En viitsinyt kysellä sen tarkemmin, sillä pelkäsin vastauksen liittyvän aiemmin kokemiini kylkiasentoihin. Mutta eihän uuden vuoden jälkeen käy sitten millään. Tammikuussa mennään töiden parissa sellaista ravia, ettei siinä kerkiä perseitä parantelemaan. Lentokoneissa ja kokoushuoneissa ei juuri seisomapaikkoja ole. Tutkin kalenteriani hieman tarkemmin ja totesin myös maaliskuun olevan yksi loppumaton työpäivä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis antaa lääkärille jämäkkä yritysjohtajan käskynjako: ”Nyt tehdään kuule niin, että otetaan ne koepalat välipäivinä ja tarvittavat hoidot tehdään sitten helmikuussa. Tammikuussa ei ehdi sairastamaan ja maaliskuussa pitää olla terve.”  Hetken hiljaisuuden jälkeen tohtorisetä hyväksyi ehdotukseni ja koepalat päätettiin ottaa 30.12.2015. Päivä ennen uudenvuodenaattoa. Mielestäni loistava ajoitus, uudenvuodenaattona ei muutenkaan huomaa vaikka olisi jalat poikki ja seuraava päivä menee joka tapauksessa Buranan voimalla toipumiseen.

Totta kai syövän kaltainen asia pyörii jatkuvasti alitajunnassa jollain tasolla. Itse sen huomaa siitä, ettei nuku kunnolla. Päivät menee aika hyvin, mutta öisin tulee pyörittyä ja heräiltyä. Pahinta siinä on, että päivisin meinaa kompastua omiin silmäpusseihinsa. Jotenkin jo pelkkä sana koepala jäytää mieltä. Vaikea selittää, mutta tuo sana jotenkin ei ole ikinä kuulunut meidän perheeseen. Se on muiden ongelma, ei meidän. No nyt on. Se sana on läsnä melko vahvasti. (Lapsille asiasta ei toki ole kerrottu. Eivät varmaan kykenisi asiaa käsittelemään.) Toisaalta se on myös jonkilainen turvaportti, jonka omassa mielessäni olen kääntänyt positiiviseksi. En suostu ajattelemaan mitä on koepalojen jälkeen. Tämä koko homma ikään kuin päättyy koepaloihin. Koepalojen jälkeen elämä jatkuu kuten ennenkin. Tämä on vain tämmöinen puolenvuoden virhe ohjelmoinnissa ja sitten koepalat kertoo päivityksen onnistuneen.

Tänään on 30 joukuuta. Nukuttuani rikkonaisesti ainakin 4 tuntia läksin aamulla ennen perheen heräämistä Syöpäsairaala Docratekseen. Eniten matkalla mietitytti milloin eilisen miekkailutreenin tuhat leikkaustoistoa iskee hartioihin ja niskaan. Palvelu Docrateksessa on erinomaista. Klo 8 sain antibioottia, lääkkeitä ja esivalmisteluita. Toimenpiteen piti alkaa klo 09.00. Ja kas kummaa, tasan klo 09.00 makasin toimenpidepöydällä. Todennäköisesti arvasit ihan oikein – kylkiasennossa. Olo oli melkoisen haavoittuvainen. En tuntenut millään tavalla olevani tilanteen herrana. Sinänsä reilua, että vastakkaisella seinällä oli iso seinäkello. Turha mainitakaan kuinka hitaasti tuon kellon viisarit liikkuivat. Elämäni pisimmät 34 minuuttia. Yritin miettiä siinä keskeneräisiä työasioita, kamppailulajeissa oppimiani liikesarjoja ja jopa poikien RC-auton hajonnutta takatukivartta. En mene tässä sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta enemmän mun kontissa oli tänä aamuna työkaluja kun naapurin tallissa. Ja siellä on muuten paljon.

Klo 09.42 katselin kirurgin (sen saman) kiiltäviä ruskeita kenkiä. Mietin että olisikohan ihan Baldininit. Vai Ballyt. Samapa tuo, on hän kyllä ne ansainnutkin. Ei hänenkään työympäristö mitenkään kaunis ole. Mutta ihmeellisen kysymyksen teki, kohteliaasti toki: –”Noh, miltäs tuntui?”  Varmaan tarkoitti, että oliko kivuliasta. Sain kolme-neljä puudutuspiikkiä, niin ei varsinaista kipua tuntunut. Vastasin kuitenkin hänen tekemäänsä kysymykseen: -”En suosittele läheisilleni, enkä ainakaan ota tavaksi.”

Yllättävää on, miten heikoksi tuommoinen koepalojen otto sitten kuitenkin vetää. Ajaessani kotiin oloni oli heikko ja voimaton. Käsivarsien muutenkin olemattomat voimat olivat kadonneet. Moottoritiellä ajaessani näin Pendolinon tulevani vastaan. Siinä oli vastaus kiltille lääkärille. Miltä tuntui? No ihan siltä kun joku olisi ajanut Pendolinolla mun pers….

Ai niin, arvaas mitä. Viikon päästä saa tulokset. Viikko sinne tai tänne, eihän se ole pitkä aika…


Elämä heittelee, joskus kovaakin

Posted on

2015. Tämä vuosi jää ihan varmaan mieleeni. Ei suinkaan Isis-kriisin tai leudon syksyn vuoksi. Olen miettinyt jo jonkun aikaa pitäisikö aiheesta avautua. En tarkoita avautumisella suinkaan mitään ”kuunnelkaa hätääni” tyypistä avautumista. Tarkoitan avautumisella sitä, että tietääkseni en ole tällä tiellä yksin ja voi olla, että kirjoittaminen myös hieman auttaa omaa oloani. Saattaa olla, että jatkan vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin.

Olen ollut aina melkoisen terve. No hieman ylipainoa, totta kai, mutta minähän olenkin tavallinen suomalainen mies. Olen useimmiten myös ollut ihan ok kunnossa, sillä olen yleensä aina jotain harrastellut. Paitsi silloin kun pojat syntyi, siinä meni pari vuotta sormi nenässä. Mutta 2015. Siinäpä vasta vuosi.

Ensin hammaslääkäri totesi että suussani on kasvain. Kasvain – mitä ihmettä. Mun suussa. Se lärpäkehän on siellä poskessa ollut jo pari vuotta. Onneksi se oli vaaraton, mutta piti mennä ihan Isolle Kirkolle ja Kirralle asti se poistamaan. Muistan hyvän palvelun. Ja nukutuksen. Minua ei ole ennen nukutettu. No kasvain poistettiin joskus lopputalvesta ja simsalabim, kaikki kunnossa.

Loppukeväästä kävin leikkauttamassa silmäni. Tai itse asiassa kävin jo edellisenä keväänä, mutta jotain meni vikaan. Tohtorin mukaan 99,99% onnistuu, mutta aina joukkoon mahtuu yksi leikkaus joka menee perseelleen. Arvaatte varmaan miten minulle kävi? Nyt kävin siis uudestaan, kun vuoden verran ehdin suksia joka paikasta sumussa ohi. Alkuperäinenkin leikkaus tehtiin kahteen kertaan. Aamulla olin jo koneessa kun se sanoi UMPH Siis se kone. Sitten se lääkäri sanoi että OHO. Se sanoi ihan oikeasti OHO, kun makasin siinä koneessa. Kone siis hajosi ja menin illalla uudestaan klo 17.00. Perjantaina klo 17:00. Vika leikkaus ja tohtori ottanut jo muutaman:-)  No, silmäthän ne vaan on. Mennään vuosi sillen hassusti. Eikä maksanut kuin neljä tonnia. Mutta nyt siis uusi yritys ja kaikki ok.

Kesäkuun alussa kävin työterveyslääkärin luona 45-vuotishuollossa. Verta otettiin monta putkiloa. Kaikenko ne siitä verestä näkee? Verenpaineet mitattiin ja kysyttiin paljon kysymyksiä. Ulkonäköä lukuunottamaatta ihan terve mies. Ja kaiketi normaalikin. Juuri ennen lähtöä labrantäti kysyi onko minulta otettu PSA-testi, kun ikäkin on selkeästi keski-iän puolella. ”Ja mikäs se semmonen PSA-testi sitten on? Eihän vaan tarvi tehdä punnerruksia?” – minä kysyin. No sillä testataan eturauhasen jokumikälie-arvo. ”No ei ole mitattu”, vastasin. Samantien pelkäsin että nyt täytyy sitten ruveta heiluttelemaan meisseliä labran kahvihuoneessa tai jotain muuta vastaava yhtä nöyryyttävää. Ei sentäs, paita uudestaan pois ja lisää verta pakkiin.

Parin päivän päästä tuli kirje, että voisit jossain vaiheessa käydä moikkaamassa lääkäriä, PSA arvo on hieman kohollaan (3,9) minun ikäisekseni mieheksi. Kesäkuu oli todella kiireistä työrintamalla ja päivät venyivät järjestäen pitkiksi. Hommia jatkettiin joka päivä kotona. Se ei haittaa, itsehän olen tämän sopan luonut. Itse asiassa nautin työstäni todella paljon, suorastaan rakastan sitä. Saan tehdä töitä mielettömässä tiimissä. Odotin kuitenkin että pääsisin lomalle. En niinkään oman lomantarpeen vuoksi, vaan halusin viettää aikaa rakkaan vaimoni ja lasteni kanssa. He ovat jääneet viime aikoina valitettavasti liian vähälle huomiolle. Oma syy, ei kuitenkaan tietoinen valinta.

Kesäloma alkoi hienosti. Aloitimme pojan ja kavereiden kanssa uuden harrastuksen, eli Korealaisen kahden miekan miekkailun. Nastaa hommaa. Pari päivää ekojen miekkatreenien jälkeen tulin taekwondotreeneissä koko painollani ranteeni päälle. Poikki meni – perkele!! Se isompi luu. Seuraavana päivänä piti lähteä perheen kanssa viikonlopuksi Saimaalle vaimon siskon saareen kylään. Ja mentiinhän me. Saunominen ja uiminen kielletty. Mitäs siellä saaressa muuta voisi sitten tehdäkään… Matkalla hokasin, että voisin seurata mitä poikani touhaavat ja lukea vaikka kirjan. Pysähdyimme siis jollekin liikenneasemalle ja ostin itselleni kirjan viikonlopuksi. Päästyämme saareen huomasin jättäneeni lukulasit autoon – mantereelle.

Uusi kokemus sekin, käsi poikki. Neljä-kuusi viikkoa piti olla kipsin kädessä. Muistatte varmaan ne aiemmin mainitu silmäni? Ne on selvästi sukua  ranteelleni. 6 viikon jälkeen kipsi poistettiin. Oli vielä vähän arka, ja laittoivat siihen sellaisen rannetuen. Parin viikon päästä menin takaisin ja pyytelin valitteluani anteeksi, mutta kun on vielä vähän lapanen kipeä. Röntgeniin – lääkäriin ja tuomio: edelleen poikki. Takaisin kipsiin pariksi viikoksi. Saatananperkele, ajattelin hiljaa mielessäni. Lääkärin mielestä ei kuulemma ollut hyvä juttu, että harjoittelin koko kesän katanan heiluttelua katkenneella hanskalla. ”Mutta kun sitä ei nimenomaisesti kielletty…” -minä yritin. No, koko episodi kesti siis 2,5 kuukautta sen 6 viikon sijaan. Ja itse asiassa se on vieläkin kipeä.

Syyskuun lopussa muistin sen viestin, että pitäisi käydä lääkärissä. Pitkin kesää oli se kohonnut PSA-arvo vaivannut mieltä. Reippaana poikana tein työtä käskettyä ja marssin Mehiläiseen. Lääkäri kyseli onko pissavaivoja, juoksenko öisin vessassa, onko suvussa eturauhassairauksia jne jne. Ei, ei ja ei. No tusksin sitten mitään huolta sanoi tohtori mutta ohjasi labraan ja otettiin uusi PSA-testi. Kahden päivän päästä puoskari sitten soittaa ja ilmoittaa arvon kohonneen edelleen. Tulos oli nyt 4,6. Minun oli välittömästi varattava aika ultra-äänikokeeseen ja urologille.  Selvä, sanoi ääneni joka ei ollutkaan enää normaalin itsevarma. Lokakuun alussa menin ultraan. Setä sanoi olevansa röntgenlääkäri se ja se. Morjens, sanoin minä. ”otas housut pois ja mene selälles tuohon makaamaan, laitan vähän tämmöistä geeliä sinun vatsan päälle.” Ok, housut kinttuun ja pötkölleen. Sitten setä paineli vatsaa ja kylkiä sellaisella härpäkkeellä. ”Menes kyljelles ja vedä jalat koukkuun”. Tein työtä käskettyä, pienen pelon hiipiessä ajatuksiini. ”Eikun toiselle kyljelles.”-sanoi lääkärisetä. ”Tämä voi tuntua sitten hieman epämuka….” HIIIJAAAAAHAAAAA…. Siinä sitä oltiin. Yleensä hyvinkin itsevarma mies täysin nöyränä kyljellään toisen miehen edessä joka kääntelee jotain pampulaa persiissäni. ”No, pakkohan se on tarkistaa”-ajattelin itsekseni. Oli maanantai. ”Joo, ihan normaalin kokoinen tämä rauhanen on, ja näyttää tosi siistiltä, ei näy mitään.”-sanoi minut nöyryyttänyt setä.  Meinasin ruveta itkemään kuultuani nuo sanat. Hänestä tuli juuri paras kaverini, olimmehan me jo yllättävän läheisiä. Polvet vatkasivat enkä nähnyt juuri eteeni ylittäessäni Mannerheikintietä Helsingissä. Soitin heti vaimolleni, uutinenhan oli yksi elämäni parhaita.

Tiistai, seuraava päivä. Lokakuu. Aikahan oli urologille varattu ja sinne siis. Kokenut mieslääkäri. Oli enemmän lyhteitä nimen edessä kun kiinankielessä on aakkosia. Siksi hänet valitsin. Helvetin hienot kengät ukolla, ajattelin istuessani hänen toimistossaan. ”Joo, PSA-arvo oli kesäkuussa sitä, sitten se nousi tohon, ultra puhdas, ei laajentumaa. Tässä on nyt 3 vaihtoehtoa:
1: hyvänlaatuinen eturauhasen laajentuma. Se se ei ole, koska se ei ole laajentunut.
2: eturauhastulehdus. Se se ei ole, koska sinulla ei ole mitään oireita.
3: eturauhassyöpä”

Noin se sanoi, kylmän rauhallisesti. Meinasin pyörtyä – sanoiko toi äijä noissa tonnin kengissä just että mulla on syöpä?  ”Onko sinulle tehty manuaalinen testi?”  …tota ei muistu mieleen, sanoin hänelle. ”otas housut pois ja mene tuohon makaamaan. Kyljelles.”  Voi vittu, kyljelles. Se sanoi että kyljelles. Eilen mulle sanottiin toi sama homma ja … HIIIJAAAAAHAAAAA…. yksi, kaksi, kolme, neljä, missä on mun miekka, toi äijä tunki just sormensa mun ahteriin. Nyt loppuu tämä kyljelleenmeno, ajattelin minä. No, lopputulema oli se, että ensin magneettikuviin ja sitten koepalanottoon. Ei kuullostanut hyvältä. Ei todellakaan. Koepala. Pelottava sana. Tumma sumu valtasi mieleni ja ääni hävisi täysin. ”Koska?” -sain kakisteltua suustani. ”Niin pian kuin pääset.”  Ei jumalauta, ei voi olla totta, mä olen 45 enkä edes aloittanut vielä elämistäni. Helillä ja minulla on niin paljon tekemättä ja näkemättä…

Saman viikon perjantaina menin kasvoiltani harmaana Hernesaareen. Osoite oli Syöpäsairaala Doctrartes. Mutustelin tuota mielessäni. Syöpäsairaala Doctrartes. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja mietin miten voin välttää tämän visiitin. Miksi minun pitää mennä tänne? Mitä helvettiä? No, ei auttanut itku. Sisään vaan. Ei kun koppiin jossa oli tyypillinen magneettikuvavehje, sellainen iso, mihin mennään sisään. Mukava mieshoitaja kertoi, että homma kestää 35 minuuttia. ”Menetkö tuohon kyljellesi…?” EI SAATANA!!! Mikä tätä jengiä vaivaa??? Miksi kaikki haluaa mennä tällä viikolla minun perseeseeni??? Elämäni pisin 35 minuuttia, sen voin sanoa. En suosittele kenellekään. Paitsi niille ISISn ukoille.

Tulokset tuli. Jotain pientä. Todella pientä Siitä ehkä voisi saada koepalat, sanoi se sama lääkäri, jolla oli niitä lyhenteitä enemmän kuin jokia Venäjällä. Sovimme, että otetaan marraskuun lopussa uusi PSA-testi ja sitten mietitään jatkoa. Jotain kuulemma on vialla, mutta ilmeisesti alkutaipaleella. Jotain myös näkyy, mutta todella vähän. Ei tarvitse hänen mielestään vielä leikata. Ota se uusi PSA-testi marraskuun lopussa niin mietitään sitten. Jos se on edelleen noussut, niin sitten se on pahin mahdollinen tilanne.

Kävin sitten eilen uudestaan ottamassa tämän PSA-testin. Samalla kuulin lääkärini olevan lomalla 11.12. asti. Tulokset voin käydä katsomassa halutessani Mehiläisen nettihärvelistä. Halutessani?? Minulla on ollut pallo mahassa 1.6. alkaen. Totta kai haluan. Vaikka se lääkäri poissa onkin.

Tulokset tuli illalla. PSA- arvo oli 5.


Vanha mies suurleirillä – day 3

Posted on

Sunnuntaiaamu koitti myös Tampersesterissa. Kellon soidessa 8.30 heräsin sikeääkin sikeämmästä unesta. Olin selvästi levännyt. Kenties myös kuollut yön aikana. Loppuviikon unenpuutteen väsymys oli erilaista tämän kanssa. Olin selvästi levännyt, mutta lisäuni olisi silti maittanut. Koska en myöskään päässyt ylös sängystä, päätin pötkötellä vielä hetken. Nautin hetkestä – lasten kanssa miesten reissussa.

Aamiaisella tuli kiire, sillä vanhukset ja savolaiset olivat valloittaneet Cumuluksen aamiastilan. Molemmat ryhmittymät hortolivat toisten, ja itsensä tiellä pienet lautaset kädessään. Mikä siinä munakokkelin hakemisessa on niin helvetin vaikeaa!!! Ettekö usko että täällä on mies tuskissaan!!

Joka paikkaa särki. Paitsi jalkapohjia ja päälakea. Ja paljon. Sängystä nouseminen, aamiashuoneessa tetsaaminen, savolaisten potkiminen ja kaikki muut aamun askareet tuottivat järkyttävää kipua. Ei perinteistä lihaskipua, vaan sellaista infernaalista särkyä, jota toivotaan lastenraiskaajille vankilassa. Treenit alkaisi 45 minuutin päästä ja on päätöksen paikka. Jääkö Sisu Gym edustamatta viimeisenä päivänä? Kykenenkö tekemään yhtään mitään jos menen? Mitä jos muut ovat ihan ok ja minä ainoa joka itkee pelkästä paikallaan seisomisesta? Tein nopean päätöksen – Buranaa 800:sta huuleen ja dobokki päälle. Vielä en luovuta – saatana.

Mestari Li Pyo Jin ja Grandmaster Piirinmestari piti yhdessä alkulämmöt. Kuulemma ihan kevyet ja hymyili perään. Ei ollu muuten kevyet. Olisi kuitenkin pitänyt viedä vaan lapset ja mennä itse Plevnaan, ne kestää paremmin. Viivajuoksua sun muuta. Eikö ne perkele ymmärrä että täällä on ihmiset tuskissaan??? Jonossani edellä oli mustavöinen nainen, joka kyseli onko kukaan löytänyt karkureittiä. Jopa lapsilla oli hiki ja punaiset posket.

Alkuhelvetin jälkeen jakauduimme ottelu-, tai liikesarjatreeneihin. Menin liikesarjaaan ja jälkeläiseni ottelutreeneihin. Liikesrjatreenit piti Mestri Li Pyo Jin. Hinkkasimme puolitoistatuntia ykköspumsen keskisakaraa, eli sitä ”ylätorjunta – etupotku – lyönti” komboa. Tämän puolentoistatunnin jälkeen totesin osaavani tuon kombon huonommin kuin koskaan aikasemmin. Siinä hinkattiin sormien asentoa, ranteiden kääntöjä, varpaiden asentoa, tukijalan siirtoa jne jne jne. Olen aikaisemmin pitänyt Poomse kilpailijoita vähän spedeinä, mutta en enää. Taas pidettiin polvea ylhäällä ja pelkkää säärtä piti nostaa polven ollessa koko ajan ylhäällä. Hiki virtasi ja koko kroppa tärisi. No, en siis osaa ykköspumsea ja totesin olevani tässäkin lajissa täysi tunari. Aloitan uudestan valkoisella vyöllä, sillä en ansaitse muuta.

Nopeat välipalat ja sitten oli 1,5 tunnin spirit training. Tämä sisälsi erilaisa kisoja ja kilpailuja ryhmissä. Yhteistä niillä oli se, että kaikissa loppui kunto kesken. Pukuni oli aivan märkä kun hommat saatiin purkkiin. Pari valokuvaa ja kotio.

Summa summarum – oli todella kivaa. Haastavaa, rankkaa, mutta kivaa. Paljon uusia ihmisiä ja hienoja taekwondokokemuksia. Suosittelen muillekin. Oloni on nyt lopen uupunut – mutta MAHTAVA!!!!


Tampester päivä 2 – tätä minä pelkäsinkin

Posted on

Lavvantaiaamu tampereella. Hämeenpuiston Cumulus tarjosi meille aamulla parastaan. Tarjolla oli munakokkelin ja muun perussetin lisäksi myös mustaamakkaraa ja puolukkahilloa. Henkka otti – minä söin.

Treenit alkoi aamulla klo 10 eilen esitellyn korelaisen nuoren naisen komennossa. Jengi ajettiin alkulämpöjen jälkeen kolmeen ryhmään. 10-6kup, 5-2 kup ja poomit + mustat omassa ryhmässään.  Olin Renen kanssa samassa ryhmässä. Henkka joutui tuohon 10-6 kup ryhmään.

Ohjelma oli seuraava: treni 1: Poomsae, treeni 2: potkutekniikka ja treeni 3: ottelu. Aamumme ryhmässä alkoi mielestäni aika napsakalla alkulämmöillä, jotka oli siis toiset alkulämmöt heti alkulämpöjen jälkeen.  Jakauduimme neljään jonoon, jossa sitten nautikselimmekin olostamme seuraavat 1,5 tuntia. Ensimmäistä poomsaeta emme tehneet, sen sijaan opettelimme perusaskelia, perustorjuntoja jne. Old school meininki jatkui ja koko ajan piti tehdä kovempaa ja kovempaa. Likka opetti perusasennot ihan hyvin ja ollakseen täysi sadistiksi hän kuitenkin hymyili koko ajan pirteästi. Polvennoston tärkeyttä hän korosti, koska se on avain kaikkeen. Ja sitä polveahan sitten nostettiin kerran jos toisenkin. Kierto- ja sivupotkuja piti tehdä päänkorkeudelle ja mokoma voodoonoita kehtasi sanoa minulle . ” kick up, no? Why no kick up? You kick up now yes?”. Tähän sitten melko tehokas loppujumppa ja sitten lounastauko.

Lounaaksi söimme eväitä ja fiilis oli korkella. Osallistujia oli paikalla 120 ja jokaisella hymy herkässä. Lounastauon aikana henkka laastaroitiin pikku onnettomuuden vuoksi. Varapukua ei ollut, mutta veri näyttää vlkoisessa dobokissa hyvältä.

Treeni numero 2 oli siis potkutekniikkaa. Totta kai reteet alkulämmöt ja sitten potkujen perusasioiden hiontaa. Ensin perus riviasetelmassa, jossa haettiin ensi polvennoston kautta sen tärkeyttä ja sitten painotettiin painonjakaumaa ja jalan palautusta. Tehtiin hyvin selväksi, että potkuun kuuluu lataus ja laukaisu. Sitten mentiin jonoissa parin kanssa. Nosteltiin taas vähän polvia. Tämän jälkeen pädiduunia ja loppulämmöt. Treenit oli hyvät, mutta nyt oli jo samalle päivälle lähes 4 tuntia harjoituksia. Tämä setä oli aika poikki. Vain Grandmaster Jung jäljellä.

Vartin tauon jälkeen Piirinmestari Jung otti siis ryhmämme haltuun. Olympiasankarilla oli kullitetut kaulukset ja kaikki. Ajattelin ja toivoin hänen pitävän arvolleen sopivat leppoisat treenit. Kävi ilmi, että ukko on kuntoiluhullu ja niin siis mekin. Nautin suuresti kun teimme taputuspunnerruksia. Aikuiset miehet 30 ja lapset ja naiset 10. Aikuisia miehiä oli mukana lisäkseni ryhmässä 3 ja kaikilla ikää ja painoa. Lapsissa oli taas kisakiertuetta kiertäviä tappelukoneita, jotka punnertaa unissaankin huvikseen. Oletteko koskaan muuten kokeillut olla punnerrusasennossa ja siitä lantiota jännittämällä pyörähtää 90 astetta? Ihanaa. Tätä tehtiin niin kauan, että jokainen oli mennyt 5 kertaa ”kellon ympäri”. Lisäksi tehtiin kaikkea muuta helvetissä keksittyä. Nosteltiin polveakin taas muutama sata kertaa. Ukko ei ollut koskaan edes kuullut sanaa KYMMENEN. Aina NELJÄKYMMENTÄ tai KOLMEKYMMENTÄ toistoa. Minä en ole ollut ikinä näin poikki. Se äijä oli ihan hullu. Katsoi silmiin, nauroi ja ruoski lisää.  Näin oppimielessä mieleen jäi hartioiden ikuinen rentous, askelluksen/liikkumisen tärkeys ja venyvyyden tärkeys. Ja ne polvennostot.

Treenien loppuvaiheessa en ihan oikeasti saanut jalkaa kymmentä senttiä irti maasta. Kyykkyyn meno täysi mahdottomuus, venyttelystä ei tullut mitään jne. AIVAN LOPPU. Siis totaalisen.

Tämän jälkeen oli vielä luento taken historiasta, jota piti 4 dan Jari Hintsanen. Kaksi ikäistäni kanssakärsijää nukahti tatamille kesken luennon. Ei suinkaan luennon vika, vaan tolkuttoman rankan päivän. Nyt en heitä edes vitsinä, mutta en oikeesti tiedä pääsenkö aamulla reeneihin. Mutta – oli todella nastaa. Ja tulen ensi vuonna uudestaan. Aion myös vaikka pakottaa osan teistä Sisun vanhoista mukaani.           Grandmaster Jung ja V-mäen pojat

 


Tampester – ekat reenit takana

Posted on

Ensimmäiset suurleirin harjoitukset takana. Treenit veti Suomen poomsae maajoukkuuen päävalmentaja Ji Pyo Lim ja kaksi korelaista Taekwondo peace corpsin mustaväistä taekwondointa. Ensimmäiseksi illaksi oli tullut paikalle jo noin 50 henkilöä ja huomenna tulee lisää. Mukavaa oli se, että mukana oli suurin piirtein puolet aikuisia. Keltaisesta vyöstä mustaan. Ja ei tarvinnut Sisulaisena ainakaan hävetä. Eli samanlaisia tunareita ne on muuallakin. Toki joukossa oli muutamia huipputason alle 20 vuotiaita, mutta niistä viis.  Pääkoutsi itse oli vielä matkalla ja ottaa ohjat sitten huomenna.

Alkulämmöt otettiin juoksemalla rivissä hiljempaa ja kovempaa. Väliin tehtiin erilaisia hyppyjä, polvennostoja ja peruspotkuja. Sitten jakauduimme kahteen ryhmään. Osa meni ottelutreeneihin. Minä jäin perheen pienimmän kanssa perustekniikkatreeneihin. Kyseessä oli melkoisen oldschool treenit, tosin onneksi aika kevyet. Onneksi todellakin. Yhtään kovemmat ja olisin ruvennut itkemään väsymyksen vuoksi.

Meitä ohjasi Peace Corpsin mustavöinen (4 dan) tyttö joka puhui pelkkää koreaa ja sitäkin melkoisen tiukalla äänensävyllä. Onneksi siihen on jo kotona tottunut. Harjoittelimme peruspotkuja ja torjuntoja. Tyttö potkaisi sivupotkun suoraan kohti kattoa ja meidän piti tehdä sama perässä.  Aika harva siinä onnistui. Mukavan säväytteen antoi se, että meidän piti koko ajan laskea mukana koreaksi. Jostain syystä lukion koreankurssini jäi vähiin,  mölisin siis mukana jotain omiani. Kovalla äänellä tietysti kuten tyyliin kuuluu. Oli ihan mukava kokea erilaiset treenit. Vielä mukavampaa oli huomata pysyvänsä mukana. Jollain tavalla.

Treenit kesti n. tunti kaksikymmentä minuuttia. Loppukevennyksenä Ji Pyo sanoi että tänään vain lämmiteltiin ja huomenna sitten mennään todella kovaa koko päivä.

Nyt juodaan poikien kanssa hotellin baarissa palautusjuomat ja mennään nukkumaan. Huomenna lisää. Jos kykenen.


Viime hetken herkistelyt

Posted on

Frankfutin lentoasema, perjantai klo 12:00

 

Varsovan valmistautumisleiri meni juuri kuten pelkäsinkin. Liian vähän unta ja liikaa ruokaa. Ensimmäisen yön nukuin erinomaisesti ja jopa täydet 7 tuntia. Sehän tekee yhteensä jo 10 tuntia kahden edellisen yön saldoksi. Loppuun asti trimmatun kamppailukoneen tavoin pysyttäydyin poissa pitkin konferenssipäivää tarjoilla olleista herkuista. Edes kroissanttiin en koskenut. Pitkin päivää kuulin mielessäni olympiamestarin karmaisevat huudot seuraavana iltana – otetaan vielä 30 punnerrusta!!!! Varsinkin se lihava siellä takana. Ajattelinkin pyytää Heliä pakkaamaan minulle keltaisen vyön matkaan, niin voisin piilotella takarivissä.

Illan gaalan olin suunnitellut menevän nopeasti ja kevyesti syöden. Sitten suhteellisen aikaisin nukkumaan, sillä aamulla odottaa herätys ennen klo 7.00. Illalla oli kuitenkin mukava huomata, että tilaisuudella oli useita sponsoreita. Oli viinifirmaa, olutfirmaa, vodkafirmaa, snapsifirmaa jne. Kerrankin siis hienosti hoidetut bileet.

Istuin tuomariston pöydässä ja pääsin lavalle jakamaan yhden palkinnonkin. Muutamalla viinilasilla selvisin, enhän halunnut näyttää doktorin ja doktorin silmissä ihan urpolta. Kun varsinainen show oli ohi, sanoi eräs pöydän doktoreista, että tuonne kulman taakse on järjestetty konjakki- ja sikariklubi osaksi tilaisuutta, lähtisinkö mukaan. No niin – ehkä seuraksi… Ei mennyt kauaa kun huomasin suussani olevan pesäpallomailan kokoisen kuubalaisen ja kädessä isohkon konjakkilasin. Taas näin piirinmestarin jäätävät kasvot edessäni kun tunaroin kakkospumsea. Rupesin jo miettimään viikonlopulle kätevää escape plania ja otin sitä suunnitellessani vielä toisen konjakin.

Gaala oli muuttunut melkoisiksi bileiksi ja porukkaa oli paikalla nelisensataa. Olin hyvinkin ylpeä tehdessäni lähtöä nukkumaan klo 24.00, Saisin siis vielä 7 tuntia unta ja ehkä selviäisinkin korealaisesta kidutuksesta viikonloppuna.

Pois lähteminen kesti kuitenkin tunnin, sillä piti kätellä kaikki doktorit ja spekuloida Nico Rosbergin kaudesta jne jne. Klo 01.04 olin sängyssäni lopen uupuneena. Uni ei silti tullut ja viimeisen kerran kun, oli katsoin kello klo 03.15. Herätys pirisi klo 07:00 ja matkalla aamutoimille kompastuin silmäpusseihini. Vitutti kuin keravalaista.

Eli kolmen viimeisen yön unet on yhteensä vajaat 14 tuntia, lapset odottaa lentokentällä ja suunnittelen vakavasti nousevani vahingossa väärään koneeseen. Juuri nyt ei tunnu siltä, että Sisu Gymin lippua kannetaan kovinkaan kunniakkaasti Tampersesterin leirillä.


Kohti suurleiriä

Posted on

Lentokone, pilvien yläpuolella jossain Frankfurtin ja Varsovan välillä.

Ajattelin ensin raapustaa muutaman rivin harrastekollegoilleni tulevasta viikonlopusta, mutta nyt tuntuukin että kirjoitan muutaman lyhyen blogikirjoituksen koko kuluvasta viikosta. Tuskin näitä kukaan lukee, mutta onpahan kokeiltu sitten tätäkin. Bloggaaminen on kaiketi muotia näinä sosiaalisen median aikoina.

 

Varsinainen tarkoitus oli siis kirjoittaa tulevasta viikonlopusta, jonka tulen viettämään Tampereella. 7 ja 9 vuotiaat poikani ovat pyörineet viimeiset kuusi vuotta taekwondo tatamilla ja imeytyneet lajiin mukaan yllättävänkin syvälle. Kilpailuissa on ravattu ympäri Suomea ja kerran jopa koettu kansainvälistä meininkiä Tallinnassa. Pojat tykkäävät lajista paljon, pääsyynä tähän varmasti heidän tukena ja turvana olleet valmentajat, joita pikku-ukot kunnioittavat. Aika paljon isäänsä enemmän. Ja yhtä paljon varmasti lajin kautta löytyneet uudet ystävät.

No se taustoista, aika mennä asiaan ennen kuin kone putoaa Varsovaan. Välihuomautuksena on muuten jälleen kerran todettava, että Lufthansan palvelu, tarjoilu ja hintataso pesee taas kerran valitettavasti kotimaiset siniset siivet mennen tullen. Viikonloppuna on siis Suomen Taekwondoliiton Suurleiri Tampereella. Pojat haluaa sinne. Isompi oli jo viime vuonna mukana ystävänsä kanssa ja tykkäsi paljon. Nyt haluaa pienempikin mukaan. Pienempää ei vaan voi yksin päästää omaa keittiötä pidemmälle. Ennen postilaatikkoa on hävinnyt pipo ja hanskat, naapurin kohdalla on hävinnyt jo polkupyöräkin ja on sitä kotiin tultu joskus ilman housujakin. Muutenkin kaveri menee täysin oman päänsä mukaan. Sääli vaan, että järki ja logiikka ei asu kumpikaan sen pipon sisällä. Eli mukaanhan sinne leirille on mentävä ukkojen perään katsomaan.

 

Nyt taas hieman taustoja. Istuttuani vatsani kanssa 4,5 vuotta tatamin laidalla katsomassa poikieni touhua päätin itsekin palata kamppailuharrastuksen pariin. Järvenpään Sisu Gymillä nimittäin aloitettiin yli 30 vuotiaiden taekwondoryhmä. Itsehän sovin sinne mainiosti, sillä olen keväällä vasta 45 vuotias. Ajattelin homman olevan helppoa kuin heinänteko, sillä olenhan opiskeluaikoinani harrastanut aktiivisesti Zhuan Shu Kuan nimistä mättämistä. Eikä siitä ole kuin 20 vuotta kun sen puvun ripustin naulaan. Heti perään 2000-luvun alussa harrastin parisen vuotta taekwondoa. Hommahan vei Sisulla nopeasti mukanaan loistavan porukan myötä. Rakas vaimoni seurasi perässä puolisen vuotta myöhemmin ja kohta me varmaan puhutaan kotona pelkkää koreaa ja syödään kimchiä.

Tämän pitkäveteisen taustaläpätyksen jälkeen taas asiaan. Vanhempi poikani siis kysyi ettenkö minä lähtisi mukaan itse leirille, siis osallistumaan. Mitäs tuohon nyt voi sanoa: -”En minä uskalla”. –”Ei isin kunto kestä”. –”Oletko saatana hullu, siellähän on 12 tuntia treeniä?”

 

Olenhan kuitenkin omasta mielestäni perheen pää ja lasteni suuri idoli ja kauhukseni kuulin suustani ulos tulevat sanat: -”Totta kai isi tulee mukaan. Sehän olisi varmaan kivaa. Sitten pojat näette miten reenataan.”

Niinpä katsoin vuoroin leirin ohjelmaa, vuoroin 108 kiloista keski-ikäistä, rapakuntoista ja yliväsynyttä stressin runtelemaa ihmisrauniota, joka oli pukeutunut minun vaatteisiini. Ohjaajina toimii Joku Korealainen suurmestari jonka vyön alla on 4 x maailmanmestaruus, Olympiakulta, useita Aasianmestaruuksia ja varmaan jokunen piirinmestaruuskin. Sitten apuohjaajina on 4 ja 5 Danin Korealaisa. Perjantaina illalla ensin 2 tuntia, lauantaina taisi olla 6 tuntia ja sunnuntaina vielä nelisen tuntia reeniä. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että kun katson suoraan alaspäin, en näe minkävärinen vyö minulla on. Se jää puvun peittämän kummun alle.

Olin vakaasti päättänyt treenata muutaman viikon vähän kovempaa ennen leiriä. Olisi äärettömän noloa kuukahtaa sadan ihmisen edessä alkulämpöjen puolessa välissä. No se valmistautuminenhan meni sitten ihan persiilleen. Ensin pari viikkoa flunssassa ja sitten pienimuotoinen leikkaus. Onneksi vaimo sentään on hyvässä tikissä. Hän vaan ei ole leirille tulossa. Nyt Varsovan lähestyessä odotan siis leiriä ennen kaikkea pelonsekaisin tuntein. Mutta kuitenkin innoissani, on mielestäni suuri kunnia päästä tuon tasoisen opettajan nöyryytettäväksi.

 

Miksi sitten ajattelin kertoa koko viikosta, enkä vain pelkästä viikonlopusta. Noh, ajattelin alun perin ainakin levätä hyvin, vaikken kuntoilemaan ole päässytkään. Niin kuin tapana on, niin reisille menee sekin kovaa vauhtia. Maanantaina pääsin onneksi lähtemään jo kuuden jälkeen toimistolta, eli kotona ihmisten aikoihin. Maanantaina kuitenkin tuli sovittua melkoisen tärkeä palaveri tiistai-illalle, alkavaksi klo 19.00. Kotona olinkin jo puolen kymmenen jälkeen. Päivä meni pelkän lounaan voimalla, eli voimat oli poissa kun pikkuleijonilta joulun turnauksessa. Sitten nopea pakkaus, koska klo soi keskiviikkona rapsakasti klo 05.00 jotta ehdin 07.15 nousevaan saksalaisen lentoyhtiön operoimaan koneeseen. Yöunet jäi siis muutamaan hassuun. Matkan päätepysäkkinä siis Varsova, jossa keskiviikkona virallinen dinner, jossa seurana liuta Saksalaisia pankkiireita ja kiinteistösijoittajia. Taitavat olevan sukua toisilleen, koska kaikkien nimi näyttää olevan Doktor. Hipikayee, taitaa siis tulla fantsu ilta. Myöhään menee kuitenkin. Huomenna onkin taas aikainen herätys ja ilta päättyy gaalaillalliselle. Hyvät uutiset on se, että minulla on smokki. Huonot taas se, ettei se ole mahtunut päälleni vuoden 1998 jälkeen. No sekin menee myöhään ja perjantaiaamuna on herätys joskus klo 6 aikoihin. Lapset toimitetaan lentokentälle josta ajammekin suoraan Tampereelle ja tatamille. Jos minua jo nyt väsyttää kuin vetokoiraa umpihangessa, niin miltä tuntuu perjantaina. Ja nyt tuo täti sanoo jotain saksaksi ja tuijottaa. Isken siis silmää. Taitaa olla aika laskeutua.