Mitä yhteistä on eturauhasella ja Pendolinolla?

Posted on

Kuukausi sitten kirjoittelin lyhyen artikkelin itseäni vuonna 2015 kohdanneista, lähinnä terveyteen liittyvistä, yllätyksistä. Tarinahan päättyi siihen, että eturauhassyöpää kuvastava PSA-arvoni oli jatkanut nousuaan ja jäin odottelemaan hienokenkäisen lääkärini yhteydenottoa. Todennäköisesti terveydentilani ei ole aivan kuilun partaalla, sillä tohtorisetä otti yhteyttä vasta viikon päästä siitä, kun itse sain tiedon PSA-arvon viimeisestä noususta. Tai sitten hänellä oli kenkienlankkaustalkoot kesken.

Viikko sinne tai tänne, eihän se ole pitkä aika. Varsinkin kun kevyt köydenkiristys on tuntunut kaulan ympärillä jo kuusi kuukautta. Toisaalta ihmisen mieli on aika jännä. Ja tehokaskin. Päätimme vaimon kanssa ettemme aio ottaa tästä mitään ihmeellistä ressiä. Tai ainakaan emme anna sen ottaa itsestämme henkistä yliotetta. En toki missään nimessä kuvittele olevani mikään Jari Sarasvuo tai Anthony Robbins, joilla on yliluonnollinen kyky nousta kaiken vaikean yläpuolelle. (Ainakin omasta mielestään. Kunnes selviää että ukot ovat ryypänneet monta vuotta ja käyneet hermoromahduksen partaalla.) Mutta uskon silti onnistuneeni aika hyvin. Olen keskittynyt työhöni, perheeseeni ja harrastuksiini. Kävin jopa itsekkäästi moikkaamassa vanhaa ystävääni ulkomailla. On mielenkiintoista havaita, miten näihin piireihin pesiytyneistä hyvistä, aidoista ja positiivisista ihmistä voi ammentaa itselleen voimaa. Harrastuksista on muuten hauska havaita, että vaikka 45 vuotiaana kuinka tosissaan yrittää treenata ja tsemppaa, niin sitä vaan huomaa olevansa aina samanlainen tunari.

Mutta kun tohtori sitten soitti, oli viesti aika selvä: ”Tuletko koepalojen ottoon ennen joulua vai heti uuden vuoden jälkeen? Toimenpide saattaa vaatia hieman toipumista, eli jos haluat nauttia rauhassa joulusta, niin sovitaan aika heti uuden vuoden jälkeen.” Saattaa vaatia hieman toipumista?? En viitsinyt kysellä sen tarkemmin, sillä pelkäsin vastauksen liittyvän aiemmin kokemiini kylkiasentoihin. Mutta eihän uuden vuoden jälkeen käy sitten millään. Tammikuussa mennään töiden parissa sellaista ravia, ettei siinä kerkiä perseitä parantelemaan. Lentokoneissa ja kokoushuoneissa ei juuri seisomapaikkoja ole. Tutkin kalenteriani hieman tarkemmin ja totesin myös maaliskuun olevan yksi loppumaton työpäivä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis antaa lääkärille jämäkkä yritysjohtajan käskynjako: ”Nyt tehdään kuule niin, että otetaan ne koepalat välipäivinä ja tarvittavat hoidot tehdään sitten helmikuussa. Tammikuussa ei ehdi sairastamaan ja maaliskuussa pitää olla terve.”  Hetken hiljaisuuden jälkeen tohtorisetä hyväksyi ehdotukseni ja koepalat päätettiin ottaa 30.12.2015. Päivä ennen uudenvuodenaattoa. Mielestäni loistava ajoitus, uudenvuodenaattona ei muutenkaan huomaa vaikka olisi jalat poikki ja seuraava päivä menee joka tapauksessa Buranan voimalla toipumiseen.

Totta kai syövän kaltainen asia pyörii jatkuvasti alitajunnassa jollain tasolla. Itse sen huomaa siitä, ettei nuku kunnolla. Päivät menee aika hyvin, mutta öisin tulee pyörittyä ja heräiltyä. Pahinta siinä on, että päivisin meinaa kompastua omiin silmäpusseihinsa. Jotenkin jo pelkkä sana koepala jäytää mieltä. Vaikea selittää, mutta tuo sana jotenkin ei ole ikinä kuulunut meidän perheeseen. Se on muiden ongelma, ei meidän. No nyt on. Se sana on läsnä melko vahvasti. (Lapsille asiasta ei toki ole kerrottu. Eivät varmaan kykenisi asiaa käsittelemään.) Toisaalta se on myös jonkilainen turvaportti, jonka omassa mielessäni olen kääntänyt positiiviseksi. En suostu ajattelemaan mitä on koepalojen jälkeen. Tämä koko homma ikään kuin päättyy koepaloihin. Koepalojen jälkeen elämä jatkuu kuten ennenkin. Tämä on vain tämmöinen puolenvuoden virhe ohjelmoinnissa ja sitten koepalat kertoo päivityksen onnistuneen.

Tänään on 30 joukuuta. Nukuttuani rikkonaisesti ainakin 4 tuntia läksin aamulla ennen perheen heräämistä Syöpäsairaala Docratekseen. Eniten matkalla mietitytti milloin eilisen miekkailutreenin tuhat leikkaustoistoa iskee hartioihin ja niskaan. Palvelu Docrateksessa on erinomaista. Klo 8 sain antibioottia, lääkkeitä ja esivalmisteluita. Toimenpiteen piti alkaa klo 09.00. Ja kas kummaa, tasan klo 09.00 makasin toimenpidepöydällä. Todennäköisesti arvasit ihan oikein – kylkiasennossa. Olo oli melkoisen haavoittuvainen. En tuntenut millään tavalla olevani tilanteen herrana. Sinänsä reilua, että vastakkaisella seinällä oli iso seinäkello. Turha mainitakaan kuinka hitaasti tuon kellon viisarit liikkuivat. Elämäni pisimmät 34 minuuttia. Yritin miettiä siinä keskeneräisiä työasioita, kamppailulajeissa oppimiani liikesarjoja ja jopa poikien RC-auton hajonnutta takatukivartta. En mene tässä sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta enemmän mun kontissa oli tänä aamuna työkaluja kun naapurin tallissa. Ja siellä on muuten paljon.

Klo 09.42 katselin kirurgin (sen saman) kiiltäviä ruskeita kenkiä. Mietin että olisikohan ihan Baldininit. Vai Ballyt. Samapa tuo, on hän kyllä ne ansainnutkin. Ei hänenkään työympäristö mitenkään kaunis ole. Mutta ihmeellisen kysymyksen teki, kohteliaasti toki: –”Noh, miltäs tuntui?”  Varmaan tarkoitti, että oliko kivuliasta. Sain kolme-neljä puudutuspiikkiä, niin ei varsinaista kipua tuntunut. Vastasin kuitenkin hänen tekemäänsä kysymykseen: -”En suosittele läheisilleni, enkä ainakaan ota tavaksi.”

Yllättävää on, miten heikoksi tuommoinen koepalojen otto sitten kuitenkin vetää. Ajaessani kotiin oloni oli heikko ja voimaton. Käsivarsien muutenkin olemattomat voimat olivat kadonneet. Moottoritiellä ajaessani näin Pendolinon tulevani vastaan. Siinä oli vastaus kiltille lääkärille. Miltä tuntui? No ihan siltä kun joku olisi ajanut Pendolinolla mun pers….

Ai niin, arvaas mitä. Viikon päästä saa tulokset. Viikko sinne tai tänne, eihän se ole pitkä aika…


Elämä heittelee, joskus kovaakin

Posted on

2015. Tämä vuosi jää ihan varmaan mieleeni. Ei suinkaan Isis-kriisin tai leudon syksyn vuoksi. Olen miettinyt jo jonkun aikaa pitäisikö aiheesta avautua. En tarkoita avautumisella suinkaan mitään ”kuunnelkaa hätääni” tyypistä avautumista. Tarkoitan avautumisella sitä, että tietääkseni en ole tällä tiellä yksin ja voi olla, että kirjoittaminen myös hieman auttaa omaa oloani. Saattaa olla, että jatkan vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin.

Olen ollut aina melkoisen terve. No hieman ylipainoa, totta kai, mutta minähän olenkin tavallinen suomalainen mies. Olen useimmiten myös ollut ihan ok kunnossa, sillä olen yleensä aina jotain harrastellut. Paitsi silloin kun pojat syntyi, siinä meni pari vuotta sormi nenässä. Mutta 2015. Siinäpä vasta vuosi.

Ensin hammaslääkäri totesi että suussani on kasvain. Kasvain – mitä ihmettä. Mun suussa. Se lärpäkehän on siellä poskessa ollut jo pari vuotta. Onneksi se oli vaaraton, mutta piti mennä ihan Isolle Kirkolle ja Kirralle asti se poistamaan. Muistan hyvän palvelun. Ja nukutuksen. Minua ei ole ennen nukutettu. No kasvain poistettiin joskus lopputalvesta ja simsalabim, kaikki kunnossa.

Loppukeväästä kävin leikkauttamassa silmäni. Tai itse asiassa kävin jo edellisenä keväänä, mutta jotain meni vikaan. Tohtorin mukaan 99,99% onnistuu, mutta aina joukkoon mahtuu yksi leikkaus joka menee perseelleen. Arvaatte varmaan miten minulle kävi? Nyt kävin siis uudestaan, kun vuoden verran ehdin suksia joka paikasta sumussa ohi. Alkuperäinenkin leikkaus tehtiin kahteen kertaan. Aamulla olin jo koneessa kun se sanoi UMPH Siis se kone. Sitten se lääkäri sanoi että OHO. Se sanoi ihan oikeasti OHO, kun makasin siinä koneessa. Kone siis hajosi ja menin illalla uudestaan klo 17.00. Perjantaina klo 17:00. Vika leikkaus ja tohtori ottanut jo muutaman:-)  No, silmäthän ne vaan on. Mennään vuosi sillen hassusti. Eikä maksanut kuin neljä tonnia. Mutta nyt siis uusi yritys ja kaikki ok.

Kesäkuun alussa kävin työterveyslääkärin luona 45-vuotishuollossa. Verta otettiin monta putkiloa. Kaikenko ne siitä verestä näkee? Verenpaineet mitattiin ja kysyttiin paljon kysymyksiä. Ulkonäköä lukuunottamaatta ihan terve mies. Ja kaiketi normaalikin. Juuri ennen lähtöä labrantäti kysyi onko minulta otettu PSA-testi, kun ikäkin on selkeästi keski-iän puolella. ”Ja mikäs se semmonen PSA-testi sitten on? Eihän vaan tarvi tehdä punnerruksia?” – minä kysyin. No sillä testataan eturauhasen jokumikälie-arvo. ”No ei ole mitattu”, vastasin. Samantien pelkäsin että nyt täytyy sitten ruveta heiluttelemaan meisseliä labran kahvihuoneessa tai jotain muuta vastaava yhtä nöyryyttävää. Ei sentäs, paita uudestaan pois ja lisää verta pakkiin.

Parin päivän päästä tuli kirje, että voisit jossain vaiheessa käydä moikkaamassa lääkäriä, PSA arvo on hieman kohollaan (3,9) minun ikäisekseni mieheksi. Kesäkuu oli todella kiireistä työrintamalla ja päivät venyivät järjestäen pitkiksi. Hommia jatkettiin joka päivä kotona. Se ei haittaa, itsehän olen tämän sopan luonut. Itse asiassa nautin työstäni todella paljon, suorastaan rakastan sitä. Saan tehdä töitä mielettömässä tiimissä. Odotin kuitenkin että pääsisin lomalle. En niinkään oman lomantarpeen vuoksi, vaan halusin viettää aikaa rakkaan vaimoni ja lasteni kanssa. He ovat jääneet viime aikoina valitettavasti liian vähälle huomiolle. Oma syy, ei kuitenkaan tietoinen valinta.

Kesäloma alkoi hienosti. Aloitimme pojan ja kavereiden kanssa uuden harrastuksen, eli Korealaisen kahden miekan miekkailun. Nastaa hommaa. Pari päivää ekojen miekkatreenien jälkeen tulin taekwondotreeneissä koko painollani ranteeni päälle. Poikki meni – perkele!! Se isompi luu. Seuraavana päivänä piti lähteä perheen kanssa viikonlopuksi Saimaalle vaimon siskon saareen kylään. Ja mentiinhän me. Saunominen ja uiminen kielletty. Mitäs siellä saaressa muuta voisi sitten tehdäkään… Matkalla hokasin, että voisin seurata mitä poikani touhaavat ja lukea vaikka kirjan. Pysähdyimme siis jollekin liikenneasemalle ja ostin itselleni kirjan viikonlopuksi. Päästyämme saareen huomasin jättäneeni lukulasit autoon – mantereelle.

Uusi kokemus sekin, käsi poikki. Neljä-kuusi viikkoa piti olla kipsin kädessä. Muistatte varmaan ne aiemmin mainitu silmäni? Ne on selvästi sukua  ranteelleni. 6 viikon jälkeen kipsi poistettiin. Oli vielä vähän arka, ja laittoivat siihen sellaisen rannetuen. Parin viikon päästä menin takaisin ja pyytelin valitteluani anteeksi, mutta kun on vielä vähän lapanen kipeä. Röntgeniin – lääkäriin ja tuomio: edelleen poikki. Takaisin kipsiin pariksi viikoksi. Saatananperkele, ajattelin hiljaa mielessäni. Lääkärin mielestä ei kuulemma ollut hyvä juttu, että harjoittelin koko kesän katanan heiluttelua katkenneella hanskalla. ”Mutta kun sitä ei nimenomaisesti kielletty…” -minä yritin. No, koko episodi kesti siis 2,5 kuukautta sen 6 viikon sijaan. Ja itse asiassa se on vieläkin kipeä.

Syyskuun lopussa muistin sen viestin, että pitäisi käydä lääkärissä. Pitkin kesää oli se kohonnut PSA-arvo vaivannut mieltä. Reippaana poikana tein työtä käskettyä ja marssin Mehiläiseen. Lääkäri kyseli onko pissavaivoja, juoksenko öisin vessassa, onko suvussa eturauhassairauksia jne jne. Ei, ei ja ei. No tusksin sitten mitään huolta sanoi tohtori mutta ohjasi labraan ja otettiin uusi PSA-testi. Kahden päivän päästä puoskari sitten soittaa ja ilmoittaa arvon kohonneen edelleen. Tulos oli nyt 4,6. Minun oli välittömästi varattava aika ultra-äänikokeeseen ja urologille.  Selvä, sanoi ääneni joka ei ollutkaan enää normaalin itsevarma. Lokakuun alussa menin ultraan. Setä sanoi olevansa röntgenlääkäri se ja se. Morjens, sanoin minä. ”otas housut pois ja mene selälles tuohon makaamaan, laitan vähän tämmöistä geeliä sinun vatsan päälle.” Ok, housut kinttuun ja pötkölleen. Sitten setä paineli vatsaa ja kylkiä sellaisella härpäkkeellä. ”Menes kyljelles ja vedä jalat koukkuun”. Tein työtä käskettyä, pienen pelon hiipiessä ajatuksiini. ”Eikun toiselle kyljelles.”-sanoi lääkärisetä. ”Tämä voi tuntua sitten hieman epämuka….” HIIIJAAAAAHAAAAA…. Siinä sitä oltiin. Yleensä hyvinkin itsevarma mies täysin nöyränä kyljellään toisen miehen edessä joka kääntelee jotain pampulaa persiissäni. ”No, pakkohan se on tarkistaa”-ajattelin itsekseni. Oli maanantai. ”Joo, ihan normaalin kokoinen tämä rauhanen on, ja näyttää tosi siistiltä, ei näy mitään.”-sanoi minut nöyryyttänyt setä.  Meinasin ruveta itkemään kuultuani nuo sanat. Hänestä tuli juuri paras kaverini, olimmehan me jo yllättävän läheisiä. Polvet vatkasivat enkä nähnyt juuri eteeni ylittäessäni Mannerheikintietä Helsingissä. Soitin heti vaimolleni, uutinenhan oli yksi elämäni parhaita.

Tiistai, seuraava päivä. Lokakuu. Aikahan oli urologille varattu ja sinne siis. Kokenut mieslääkäri. Oli enemmän lyhteitä nimen edessä kun kiinankielessä on aakkosia. Siksi hänet valitsin. Helvetin hienot kengät ukolla, ajattelin istuessani hänen toimistossaan. ”Joo, PSA-arvo oli kesäkuussa sitä, sitten se nousi tohon, ultra puhdas, ei laajentumaa. Tässä on nyt 3 vaihtoehtoa:
1: hyvänlaatuinen eturauhasen laajentuma. Se se ei ole, koska se ei ole laajentunut.
2: eturauhastulehdus. Se se ei ole, koska sinulla ei ole mitään oireita.
3: eturauhassyöpä”

Noin se sanoi, kylmän rauhallisesti. Meinasin pyörtyä – sanoiko toi äijä noissa tonnin kengissä just että mulla on syöpä?  ”Onko sinulle tehty manuaalinen testi?”  …tota ei muistu mieleen, sanoin hänelle. ”otas housut pois ja mene tuohon makaamaan. Kyljelles.”  Voi vittu, kyljelles. Se sanoi että kyljelles. Eilen mulle sanottiin toi sama homma ja … HIIIJAAAAAHAAAAA…. yksi, kaksi, kolme, neljä, missä on mun miekka, toi äijä tunki just sormensa mun ahteriin. Nyt loppuu tämä kyljelleenmeno, ajattelin minä. No, lopputulema oli se, että ensin magneettikuviin ja sitten koepalanottoon. Ei kuullostanut hyvältä. Ei todellakaan. Koepala. Pelottava sana. Tumma sumu valtasi mieleni ja ääni hävisi täysin. ”Koska?” -sain kakisteltua suustani. ”Niin pian kuin pääset.”  Ei jumalauta, ei voi olla totta, mä olen 45 enkä edes aloittanut vielä elämistäni. Helillä ja minulla on niin paljon tekemättä ja näkemättä…

Saman viikon perjantaina menin kasvoiltani harmaana Hernesaareen. Osoite oli Syöpäsairaala Doctrartes. Mutustelin tuota mielessäni. Syöpäsairaala Doctrartes. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja mietin miten voin välttää tämän visiitin. Miksi minun pitää mennä tänne? Mitä helvettiä? No, ei auttanut itku. Sisään vaan. Ei kun koppiin jossa oli tyypillinen magneettikuvavehje, sellainen iso, mihin mennään sisään. Mukava mieshoitaja kertoi, että homma kestää 35 minuuttia. ”Menetkö tuohon kyljellesi…?” EI SAATANA!!! Mikä tätä jengiä vaivaa??? Miksi kaikki haluaa mennä tällä viikolla minun perseeseeni??? Elämäni pisin 35 minuuttia, sen voin sanoa. En suosittele kenellekään. Paitsi niille ISISn ukoille.

Tulokset tuli. Jotain pientä. Todella pientä Siitä ehkä voisi saada koepalat, sanoi se sama lääkäri, jolla oli niitä lyhenteitä enemmän kuin jokia Venäjällä. Sovimme, että otetaan marraskuun lopussa uusi PSA-testi ja sitten mietitään jatkoa. Jotain kuulemma on vialla, mutta ilmeisesti alkutaipaleella. Jotain myös näkyy, mutta todella vähän. Ei tarvitse hänen mielestään vielä leikata. Ota se uusi PSA-testi marraskuun lopussa niin mietitään sitten. Jos se on edelleen noussut, niin sitten se on pahin mahdollinen tilanne.

Kävin sitten eilen uudestaan ottamassa tämän PSA-testin. Samalla kuulin lääkärini olevan lomalla 11.12. asti. Tulokset voin käydä katsomassa halutessani Mehiläisen nettihärvelistä. Halutessani?? Minulla on ollut pallo mahassa 1.6. alkaen. Totta kai haluan. Vaikka se lääkäri poissa onkin.

Tulokset tuli illalla. PSA- arvo oli 5.