Tippa kerrallaan

Posted on

Näin maaliskuun ensimmäisen päivän aattona voi melkein todeta kamppailun eturauhassyövän kanssa olleen vuoden tähän asti suurimman taistelun. Ja toivottavasti se ainakin terveyden osalta sellaiseksi jääkin.

Takana on nyt kaksi HDR-hoitoa. Tulee muistaakseni sanoista High Dose Radiation. Lyhyesti tuo tarkoittaa käsitykseni mukaan sitä, että nukutuksen alaisena suoraan eturauhaseen ammutaan reilumpi annos säteilyä. Siltä se ainakin tuntuu, sillä meikämannen kropalta vei viikon toipua molemmista. Jälkimmäisestä on tänään tasan viikko ja nyt on ensimmäinen suhteellisen normaali päivä. No miten tämmöinen 45-vuotias loppuun asti trimmattu/kulunut keho sitten kyseiseen keikkaan reagoi?

Ennen kun mennään siihen, niin kerron miten asennoitumiseni ihmisen ruumiiseen on tässä matkan aikana muuttunut. Ensimmäisissä blogeissani kerroin kuinka osa testeistä hävetti. Itse asiassa ihan alussa jopa nolotti kun 45-vuotistarkastuksessa kysyttiin onko eturauhaseen liittyvää PSA testiä tehty. Hihihiii – eturauhanen, hihhiihiii… Itse asiassa, mikä se on ja varsinkin missä helveteissä se sijaitsee? No, jos olet kuten minä ,etkä tiennyt, niin se sijaitsee kehon sisällä virtsarakon alapuolella ja peräsuolen etupuolella.

Niin, siitä asennoitumisesta. Koko tähänastisen rallin myötä olen alkanut ajattelemaan kehosta hyvin mekaanisena laitteena. Tuolta se juoma menee tuonne ja sitten tätä kautta se kulkee tuonne jne. Tämä vaikuttaa tähän ja tuo tuohon. En tiedä onko muuttunut asennoitumiseni hyvä vai huono asia. Ainakin sitä on oppinut ymmärtämään kehosta ja sen toiminnasta edes jotain. Lisäksi sitä on oppinut kuuntelemaan.

Se HDR-hoito. Kumpainenkin hoitokerta oli yön yli kestävä keikka Docrates sairaalassa. Koko keikkaan kuului monta eri juttua ja varsinkin ensimmäisellä kerralla se tuntui erittäin nöyryyttävältä kokemukselta. Onneksi koko henkilökunta on erittäin ammattimaista ja saivat hyvin epämiellyttävän keikan tuntumaan edes jotenkin siedettävältä. Itse hoidosta sen verran, että nukutuksen alaisena välilihan läpi työnnettiin kehon sisään suoraan eturauhasen sisään parisenkymmentä tikkua, tai puikkoa. Käsitykseni mukaan näiden kautta sitten annettiin pari tuntia sädehoitoa suoraan kohteeseen. Ja kohteethan oli merkitty niillä pirun kultaharkoilla, jotka sinne joulukuussa tungettu. Toivottavasti ainakin näin tehtiin, koska muuten kyse on kidutuksesta. Tiedättehän sen tunteen kun on ihan järjetön kusihätä? Sellainen, että rakko räjähtää kahden sekunnin päästä? No ensimmäisellä HDR-keikalla minulla tuo tunne kesti 10 tuntia. Lääkkeillä sitä helpotettiin sen verran, että luulin rakon halkeavan vasta 15 sekunnin kuluttua. Ei muuten yöllä uni tullut, ei.

Hoitojen jälkeisen viikon pää ja kroppa molemmat elivät omaa elämäänsä. Päätin etukäteen etten valita ja hoidan hommat kunnolla. Just. Urpo – kuten poikani sanovat. Ensinnäkin pyrstö oli niin kipeä, etten voinut istua kuin pehmeillä istuimilla. Olin molemmilla kerroilla ihan rehellisesti yhden päivän pois töistä ja yritin työskennellä sohvalta käsin. Siitä mitään tullut. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen olimme viikonloppuna Tampereella taekwondokisoissa, jossa jouduin kahdessa matsissa ns. valmentajan penkille tatamin laidalle. Se ei ollut pehmustettu se penkki. Niinpä jouduin koko ajan istumaan tyylipuhtaasti toisella kankulla. Olin ihan varma että kaikki luulivat minun piereskelevän pitkin matsia, kun kerran siten istuin.

Lisäksi HDR-hoitojen seurauksena tuli kamala väsymys. Väsytti, mutten saanut nukuttua. Uutena juttuna pääsin kokeilemaan ummetusta. Molemmilla kerroilla oli 4-5 päivää myös sellainen etova, yököttävä olo. Muutamana päivä ei tehnyt mieli muuta kuin salaattia. Se on jo sinänsä minun tapauksessani sairaus. Oli siinä varmaan jotain muutakin. Siinä on riemussa pitelemistä kun on 5 päivää paha olo, sattuu perseeseen, vatsassa on ähkyn tunne, paska ei tule ja väsyttää niin perkeleesti. Ja tekee mieli salaattia. Ai niin, pissa tulee sillain ihan ujosti. Vähän niin kuin vanhat mummot ajaa talvella. Ohjeiden mukaisesti piti juoda paljon ja hoitojen ja lääkkeiden vuoksi juoksin kaksi ensimmäistä päivää kusella 10 minuutin välein. Ja sitten se pissa tulee tippa kerrallaan kuin vanhalla miehellä. Voi jumaleishon – eikö tässä ole jo tuttua miestä tarpeeksi kiusattu?

Mutta jotenkin tuohonkin pystyy asennoitumaan. Lapsille ei tietenkään voi näyttää mitään, eli sekin laittaa tietysti skarppaamaan. Onneksi vaimoni Heli on vahva ja kantaa paljon enemmän kuin oman osuutensa koko prosessista. Ilman Heliä ja hänen hienoa asennoitumistaan koko paketti olisikin huomattavasti vaikeampi niellä.

Väitän, että aika paljon omaa sairauttaan voi myös itse kontrolloida. Tai ei ehkä itse sairautta, mutta sitä miten se sinuun vaikuttaa. Varsinaisten hoitojen sarja on nyt kestänyt kuutisen viikkoa. Tähän sisältyy molemmat minulle määrätyt HDR-hoidot. Kaksi päivää (pois lukien sairaalapäivät) olen joutunut olemaan pois töistä kamalan olon vuoksi. Myös parit taekwondotreenit olen joutunut jättämään väliin. Kuitenkin olen jopa käynyt muutaman kerran kahvakuulassa. Toki kaikissa treeneissä on joutunut ottamaan hieman normaalia rennommin, sillä väsymys verottaa ja kunto loppuu nopeammin. Töissä olen huomannut keskittymiskykyni hieman kärsineen, mutta ainakin kahvia olen pystynyt muille keittämään.

Totta kai eri ihmisillä kyseinen sairaus puree eri tavalla. Jollain kovemmin ja toisilla pehmeämmin. Tämä on vain minun tapani käsitellä tämä juttu – työnnän sen pois ja teen sitä mitä normaalistikin. Vain väsyneempänä.

Vielä 12 sädehoitokertaa jäljellä ja sitten tauti on tapettu. Mistähän minä sitten kirjoitan.


Puolimatkan krouvissa

Posted on

Ihminen on outo otus. Oppivainen ja tottuvainen. (paitsi ehkä nuorempi poikani). Eniten ihmetyttää kuinka nopeasti pelottava painajainen voi muuttua arkiseksi asiaksi. Melkeinpä osaksi normaalia elämää. Teknisesti näin asia tietysti onkin. Tauti on nyt osa arkista elämää, eikä sitä voi viedä autotalliin ja odottaa että vaimo myy sen salaa nettihuutokaupassa. Se mikä taas on hämmentävää, on se kuinka nopeasti asian kanssa tulee sinuiksi. Kun päätös siitä että mörkö tapetaan on tehty, jatkuu arki kuten ennenkin. Ehkä minua helpotti tieto siitä, että tauti ei ollut ehtinyt levitä imusolmukkeisiin tai kasvaa eturauhasen ulkopuolelle. Mikäli näin olisi tapahtunut olisi mörkö saattanut lähettää soluja muualle kehoon ja tarina voisi hyvinkin jatkua painajaisena.

Myönnän sairastumisen kuitenkin muuttaneen omaa ajatusmaailmaani. Vaikka olen aina ollut perhekeskeinen, niin nyt haluan pitää vaimoani ja lapsiani vielä entistäkin lähempänä itseäni. En voi halata vaimoani riittävästi, lapsiani haluan rutistaa sylissäni aamusta iltaan. Onneksi he vielä tulevat syliin. Turhan valittajat ovat aina ottaneet minua päähän, mutta nyt en jaksa kuunnella heitä lainkaan. ”On vähän flunssaa, täytyy hakea sairaslomaa.” ”Voi että kun toi paino on taas vähän noussut.” Voi vittu hei, kamoon. Get a grip! Yllättävän paljon ihmiset hukkaa energiaansa mitättömiin asioihin. (Huom – miesflunssa on toki eri asia. Se on pahinta mitä maa päällä kantaa.)  Ja kyllä se fiilis siitä, että tee nyt se mikä tuntuu oikealta vaan vahvistuu. En tarkoita että just nyt heti pitää kiertää maapallo kuumailmapallolla tai että viimeistään huomenna lennän helikopterikortin. Vaan ihan pieniä asioita. Käy treeneissä sohvalla makoilun sijaan. Pelaa lasten kanssa pleikalla fudista. Pyydä ystäviä käymään tms. Jonkinlainen herätys huomaamattomasta arjen puutumisesta on tapahtunut sairauden myötä.

Mutta entäs ne hoidot? Nyt on kolmisen viikkoa käyty sädehoidossa päivittäin. Itse hoito on kivuton ja mauton prosessi. Päällyshousut ja kengät pois ja sitten sellaiseen koneeseen pötköttään. Koko homma kestää 15 minuuttia eikä siis tunnu miltään.  Työläintä on päivittäiset alkuvalmistelut. 40 min. ennen jokaista hoitokertaa pitää käydä veskissä ja sitten juoda 6dl nestettä. Kuulostaa helpolta. Paitsi että ajelen Järvenpäästä Hernesaareen, joka vie kelistä riippuen 45-70 min. Ja olen pyytänyt aina mahdollisimman aikaiset hoitoajat jotta pääsen tekemään täyden työpäivän. No enhän minä nyt autoon voi kuseksia. Alkaisihan se jo auto haisemaan. Eikä Lahden moottoritielle oikein voi pysähtyä aamuruuhkan keskelle. –”Kuuleeko partio 4, siellä on taas Lahdentiellä se sama urpon näkönen äijä keskialueella kusella Kehä III kohdalla.” Toki voisihan sitä yrittää sihdata pulloon, mutta mun säkällä tulisi ketjukolari ja taas olisi tarinan paikka. Näen jo Vantaan Sanomien otsikon: ”Keski-ikäinen mies aiheutti ketjukolarin Lahdentiellä meisseli Spritepullossa”. Viiden vuoden päästä lapset löytää artikkelin internetistä, menettävät kaikki kaverinsa, sekoavat ja ryhtyvät Kepulaisiksi. Ei saatana, ei ole vaihtoehtoa. Sääntöjä on siis rikottava – meikämanne kusee liian aikaisin. Muuten hoidot on käsittämättömän helpot. Olen hoitajille sanonutkin että nyt on kallista valohoitoa. Sanottakoon muuten tässä se, että Docrates sairaalassa on erinomainen henkilökunta. Kuitenkin aika vaikean asian ympärillä touhataan ja heillä on kyky käsitellä ihmisiä ja aihetta todella upeasti.

Yksi henkisen stressin paikka oli vielä parisen viikkoa sitten, kun tohtori Joensuu laittoi minut PET-Collin testiin. Sen avulla varmistetaan onko syöpäsoluja levinnyt muualle kehoon. Vereen ruutataan metallisäiliöstä radioaktiivista ainetta verenkiertoon ja sitten koko jumalainen vartalo viedään semmoisen koneen läpi 35 min. kestävässä kuvauksessa Aine etsiytyy syöpäsoluihin ympäri kroppaa. Kysyin hoitajalta että onko tuo aine vaarallista. -”No, tämä on vain välttämätöntä nyt laittaa jotta testi onnistuu.” – Miksi sitten seisot siellä kahden metrin päässä? -”En saa tulla lähemmäksi aineen radioaktiivisuuden vuoksi. Ja muistathan ettet saa ottaa pikkulapsia syliin ennen huomisaamua tai halata raskaana olevia naisia”. Tota… öööö. Olin siis päivän verran kävelevä Tsernobyl ja leikin illalla liikkuvaa pihavaloa. Ai niin, aine hakeutui vaan eturauhaseeni, eli ei siis ole levinnyt. Otin drinkin.

Viime perjantaina minut valmisteltiin suusanallisesti tänään pidettyyn HDR käsittelyyn. HDR käsittely on muutaman vuoden vanha sädehoitotekniikka, jonka avulla syöpäpesäkkeitä sädetetään kehon sisältä suurella volyymillä suoraan pesäkkeisiin. HDR = High Dose Radiation. Hoitajan kertoessa minulle mistä on kyse tulin pahoinvoivaksi. Ajaessani töihin meinasin oksentaa useamman kerran. Ehkä minä vaan olen sellainen mamis. Nyt ei ollut kyse vain Pendolinosta, kuten edellisessä blogissani. Tällä kertaa projektiin liittyy koko perkeleen VR, USAn laivasto, NASA, sekä Mexicon huumekartellit. En mene detaljeihin mutta voin kertoa mitä ratkiriemukkaaseen maanantaiaamuuni kuului: 8 hengen tiimi salissa, happinaamari, katetri, kauko-ohjattava ultraäänikamera ja 19 kpl kehon läpi työnnettäviä puikkoja ja 2,5 tuntia aikaa. Voit itse kuvitella loput. Ja koko homma tietysti aloitetaan stadionkeikan kokoisella nöyryytyksellä. Nyt sitten maataan letkuissa ja odotellaan unta. Onneksi huoneessani on suurempi telkkari kuin meidän kodin telkkarit yhteensä. Vähän väliä hoitajat käy ottamassa erilaisia testejä. Laskelmieni mukaan vehkeitäni on tänään räplännyt ainakin 7 eri naista. Sitä vaan en ymmärrä miksi ne on kaikki nauraneet ääneen. Ovat sanoneet, että palautuminen tästä voi viedä aikaa ja olo voi olla aika voimaton monta päivää. Kai sitä nyt kestää palautua kun koko kylä käy nauramassa sun vehkeille.

Ja mikä parasta – kahden viikon päästä koko show otetaan uusiksi!