Kohti suurleiriä

Posted on

Lentokone, pilvien yläpuolella jossain Frankfurtin ja Varsovan välillä.

Ajattelin ensin raapustaa muutaman rivin harrastekollegoilleni tulevasta viikonlopusta, mutta nyt tuntuukin että kirjoitan muutaman lyhyen blogikirjoituksen koko kuluvasta viikosta. Tuskin näitä kukaan lukee, mutta onpahan kokeiltu sitten tätäkin. Bloggaaminen on kaiketi muotia näinä sosiaalisen median aikoina.

 

Varsinainen tarkoitus oli siis kirjoittaa tulevasta viikonlopusta, jonka tulen viettämään Tampereella. 7 ja 9 vuotiaat poikani ovat pyörineet viimeiset kuusi vuotta taekwondo tatamilla ja imeytyneet lajiin mukaan yllättävänkin syvälle. Kilpailuissa on ravattu ympäri Suomea ja kerran jopa koettu kansainvälistä meininkiä Tallinnassa. Pojat tykkäävät lajista paljon, pääsyynä tähän varmasti heidän tukena ja turvana olleet valmentajat, joita pikku-ukot kunnioittavat. Aika paljon isäänsä enemmän. Ja yhtä paljon varmasti lajin kautta löytyneet uudet ystävät.

No se taustoista, aika mennä asiaan ennen kuin kone putoaa Varsovaan. Välihuomautuksena on muuten jälleen kerran todettava, että Lufthansan palvelu, tarjoilu ja hintataso pesee taas kerran valitettavasti kotimaiset siniset siivet mennen tullen. Viikonloppuna on siis Suomen Taekwondoliiton Suurleiri Tampereella. Pojat haluaa sinne. Isompi oli jo viime vuonna mukana ystävänsä kanssa ja tykkäsi paljon. Nyt haluaa pienempikin mukaan. Pienempää ei vaan voi yksin päästää omaa keittiötä pidemmälle. Ennen postilaatikkoa on hävinnyt pipo ja hanskat, naapurin kohdalla on hävinnyt jo polkupyöräkin ja on sitä kotiin tultu joskus ilman housujakin. Muutenkin kaveri menee täysin oman päänsä mukaan. Sääli vaan, että järki ja logiikka ei asu kumpikaan sen pipon sisällä. Eli mukaanhan sinne leirille on mentävä ukkojen perään katsomaan.

 

Nyt taas hieman taustoja. Istuttuani vatsani kanssa 4,5 vuotta tatamin laidalla katsomassa poikieni touhua päätin itsekin palata kamppailuharrastuksen pariin. Järvenpään Sisu Gymillä nimittäin aloitettiin yli 30 vuotiaiden taekwondoryhmä. Itsehän sovin sinne mainiosti, sillä olen keväällä vasta 45 vuotias. Ajattelin homman olevan helppoa kuin heinänteko, sillä olenhan opiskeluaikoinani harrastanut aktiivisesti Zhuan Shu Kuan nimistä mättämistä. Eikä siitä ole kuin 20 vuotta kun sen puvun ripustin naulaan. Heti perään 2000-luvun alussa harrastin parisen vuotta taekwondoa. Hommahan vei Sisulla nopeasti mukanaan loistavan porukan myötä. Rakas vaimoni seurasi perässä puolisen vuotta myöhemmin ja kohta me varmaan puhutaan kotona pelkkää koreaa ja syödään kimchiä.

Tämän pitkäveteisen taustaläpätyksen jälkeen taas asiaan. Vanhempi poikani siis kysyi ettenkö minä lähtisi mukaan itse leirille, siis osallistumaan. Mitäs tuohon nyt voi sanoa: -”En minä uskalla”. –”Ei isin kunto kestä”. –”Oletko saatana hullu, siellähän on 12 tuntia treeniä?”

 

Olenhan kuitenkin omasta mielestäni perheen pää ja lasteni suuri idoli ja kauhukseni kuulin suustani ulos tulevat sanat: -”Totta kai isi tulee mukaan. Sehän olisi varmaan kivaa. Sitten pojat näette miten reenataan.”

Niinpä katsoin vuoroin leirin ohjelmaa, vuoroin 108 kiloista keski-ikäistä, rapakuntoista ja yliväsynyttä stressin runtelemaa ihmisrauniota, joka oli pukeutunut minun vaatteisiini. Ohjaajina toimii Joku Korealainen suurmestari jonka vyön alla on 4 x maailmanmestaruus, Olympiakulta, useita Aasianmestaruuksia ja varmaan jokunen piirinmestaruuskin. Sitten apuohjaajina on 4 ja 5 Danin Korealaisa. Perjantaina illalla ensin 2 tuntia, lauantaina taisi olla 6 tuntia ja sunnuntaina vielä nelisen tuntia reeniä. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että kun katson suoraan alaspäin, en näe minkävärinen vyö minulla on. Se jää puvun peittämän kummun alle.

Olin vakaasti päättänyt treenata muutaman viikon vähän kovempaa ennen leiriä. Olisi äärettömän noloa kuukahtaa sadan ihmisen edessä alkulämpöjen puolessa välissä. No se valmistautuminenhan meni sitten ihan persiilleen. Ensin pari viikkoa flunssassa ja sitten pienimuotoinen leikkaus. Onneksi vaimo sentään on hyvässä tikissä. Hän vaan ei ole leirille tulossa. Nyt Varsovan lähestyessä odotan siis leiriä ennen kaikkea pelonsekaisin tuntein. Mutta kuitenkin innoissani, on mielestäni suuri kunnia päästä tuon tasoisen opettajan nöyryytettäväksi.

 

Miksi sitten ajattelin kertoa koko viikosta, enkä vain pelkästä viikonlopusta. Noh, ajattelin alun perin ainakin levätä hyvin, vaikken kuntoilemaan ole päässytkään. Niin kuin tapana on, niin reisille menee sekin kovaa vauhtia. Maanantaina pääsin onneksi lähtemään jo kuuden jälkeen toimistolta, eli kotona ihmisten aikoihin. Maanantaina kuitenkin tuli sovittua melkoisen tärkeä palaveri tiistai-illalle, alkavaksi klo 19.00. Kotona olinkin jo puolen kymmenen jälkeen. Päivä meni pelkän lounaan voimalla, eli voimat oli poissa kun pikkuleijonilta joulun turnauksessa. Sitten nopea pakkaus, koska klo soi keskiviikkona rapsakasti klo 05.00 jotta ehdin 07.15 nousevaan saksalaisen lentoyhtiön operoimaan koneeseen. Yöunet jäi siis muutamaan hassuun. Matkan päätepysäkkinä siis Varsova, jossa keskiviikkona virallinen dinner, jossa seurana liuta Saksalaisia pankkiireita ja kiinteistösijoittajia. Taitavat olevan sukua toisilleen, koska kaikkien nimi näyttää olevan Doktor. Hipikayee, taitaa siis tulla fantsu ilta. Myöhään menee kuitenkin. Huomenna onkin taas aikainen herätys ja ilta päättyy gaalaillalliselle. Hyvät uutiset on se, että minulla on smokki. Huonot taas se, ettei se ole mahtunut päälleni vuoden 1998 jälkeen. No sekin menee myöhään ja perjantaiaamuna on herätys joskus klo 6 aikoihin. Lapset toimitetaan lentokentälle josta ajammekin suoraan Tampereelle ja tatamille. Jos minua jo nyt väsyttää kuin vetokoiraa umpihangessa, niin miltä tuntuu perjantaina. Ja nyt tuo täti sanoo jotain saksaksi ja tuijottaa. Isken siis silmää. Taitaa olla aika laskeutua.


One thought on “Kohti suurleiriä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

47 − 46 =