Mitä yhteistä on eturauhasella ja Pendolinolla?

Posted on

Kuukausi sitten kirjoittelin lyhyen artikkelin itseäni vuonna 2015 kohdanneista, lähinnä terveyteen liittyvistä, yllätyksistä. Tarinahan päättyi siihen, että eturauhassyöpää kuvastava PSA-arvoni oli jatkanut nousuaan ja jäin odottelemaan hienokenkäisen lääkärini yhteydenottoa. Todennäköisesti terveydentilani ei ole aivan kuilun partaalla, sillä tohtorisetä otti yhteyttä vasta viikon päästä siitä, kun itse sain tiedon PSA-arvon viimeisestä noususta. Tai sitten hänellä oli kenkienlankkaustalkoot kesken.

Viikko sinne tai tänne, eihän se ole pitkä aika. Varsinkin kun kevyt köydenkiristys on tuntunut kaulan ympärillä jo kuusi kuukautta. Toisaalta ihmisen mieli on aika jännä. Ja tehokaskin. Päätimme vaimon kanssa ettemme aio ottaa tästä mitään ihmeellistä ressiä. Tai ainakaan emme anna sen ottaa itsestämme henkistä yliotetta. En toki missään nimessä kuvittele olevani mikään Jari Sarasvuo tai Anthony Robbins, joilla on yliluonnollinen kyky nousta kaiken vaikean yläpuolelle. (Ainakin omasta mielestään. Kunnes selviää että ukot ovat ryypänneet monta vuotta ja käyneet hermoromahduksen partaalla.) Mutta uskon silti onnistuneeni aika hyvin. Olen keskittynyt työhöni, perheeseeni ja harrastuksiini. Kävin jopa itsekkäästi moikkaamassa vanhaa ystävääni ulkomailla. On mielenkiintoista havaita, miten näihin piireihin pesiytyneistä hyvistä, aidoista ja positiivisista ihmistä voi ammentaa itselleen voimaa. Harrastuksista on muuten hauska havaita, että vaikka 45 vuotiaana kuinka tosissaan yrittää treenata ja tsemppaa, niin sitä vaan huomaa olevansa aina samanlainen tunari.

Mutta kun tohtori sitten soitti, oli viesti aika selvä: ”Tuletko koepalojen ottoon ennen joulua vai heti uuden vuoden jälkeen? Toimenpide saattaa vaatia hieman toipumista, eli jos haluat nauttia rauhassa joulusta, niin sovitaan aika heti uuden vuoden jälkeen.” Saattaa vaatia hieman toipumista?? En viitsinyt kysellä sen tarkemmin, sillä pelkäsin vastauksen liittyvän aiemmin kokemiini kylkiasentoihin. Mutta eihän uuden vuoden jälkeen käy sitten millään. Tammikuussa mennään töiden parissa sellaista ravia, ettei siinä kerkiä perseitä parantelemaan. Lentokoneissa ja kokoushuoneissa ei juuri seisomapaikkoja ole. Tutkin kalenteriani hieman tarkemmin ja totesin myös maaliskuun olevan yksi loppumaton työpäivä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis antaa lääkärille jämäkkä yritysjohtajan käskynjako: ”Nyt tehdään kuule niin, että otetaan ne koepalat välipäivinä ja tarvittavat hoidot tehdään sitten helmikuussa. Tammikuussa ei ehdi sairastamaan ja maaliskuussa pitää olla terve.”  Hetken hiljaisuuden jälkeen tohtorisetä hyväksyi ehdotukseni ja koepalat päätettiin ottaa 30.12.2015. Päivä ennen uudenvuodenaattoa. Mielestäni loistava ajoitus, uudenvuodenaattona ei muutenkaan huomaa vaikka olisi jalat poikki ja seuraava päivä menee joka tapauksessa Buranan voimalla toipumiseen.

Totta kai syövän kaltainen asia pyörii jatkuvasti alitajunnassa jollain tasolla. Itse sen huomaa siitä, ettei nuku kunnolla. Päivät menee aika hyvin, mutta öisin tulee pyörittyä ja heräiltyä. Pahinta siinä on, että päivisin meinaa kompastua omiin silmäpusseihinsa. Jotenkin jo pelkkä sana koepala jäytää mieltä. Vaikea selittää, mutta tuo sana jotenkin ei ole ikinä kuulunut meidän perheeseen. Se on muiden ongelma, ei meidän. No nyt on. Se sana on läsnä melko vahvasti. (Lapsille asiasta ei toki ole kerrottu. Eivät varmaan kykenisi asiaa käsittelemään.) Toisaalta se on myös jonkilainen turvaportti, jonka omassa mielessäni olen kääntänyt positiiviseksi. En suostu ajattelemaan mitä on koepalojen jälkeen. Tämä koko homma ikään kuin päättyy koepaloihin. Koepalojen jälkeen elämä jatkuu kuten ennenkin. Tämä on vain tämmöinen puolenvuoden virhe ohjelmoinnissa ja sitten koepalat kertoo päivityksen onnistuneen.

Tänään on 30 joukuuta. Nukuttuani rikkonaisesti ainakin 4 tuntia läksin aamulla ennen perheen heräämistä Syöpäsairaala Docratekseen. Eniten matkalla mietitytti milloin eilisen miekkailutreenin tuhat leikkaustoistoa iskee hartioihin ja niskaan. Palvelu Docrateksessa on erinomaista. Klo 8 sain antibioottia, lääkkeitä ja esivalmisteluita. Toimenpiteen piti alkaa klo 09.00. Ja kas kummaa, tasan klo 09.00 makasin toimenpidepöydällä. Todennäköisesti arvasit ihan oikein – kylkiasennossa. Olo oli melkoisen haavoittuvainen. En tuntenut millään tavalla olevani tilanteen herrana. Sinänsä reilua, että vastakkaisella seinällä oli iso seinäkello. Turha mainitakaan kuinka hitaasti tuon kellon viisarit liikkuivat. Elämäni pisimmät 34 minuuttia. Yritin miettiä siinä keskeneräisiä työasioita, kamppailulajeissa oppimiani liikesarjoja ja jopa poikien RC-auton hajonnutta takatukivartta. En mene tässä sen tarkempiin yksityiskohtiin, mutta enemmän mun kontissa oli tänä aamuna työkaluja kun naapurin tallissa. Ja siellä on muuten paljon.

Klo 09.42 katselin kirurgin (sen saman) kiiltäviä ruskeita kenkiä. Mietin että olisikohan ihan Baldininit. Vai Ballyt. Samapa tuo, on hän kyllä ne ansainnutkin. Ei hänenkään työympäristö mitenkään kaunis ole. Mutta ihmeellisen kysymyksen teki, kohteliaasti toki: –”Noh, miltäs tuntui?”  Varmaan tarkoitti, että oliko kivuliasta. Sain kolme-neljä puudutuspiikkiä, niin ei varsinaista kipua tuntunut. Vastasin kuitenkin hänen tekemäänsä kysymykseen: -”En suosittele läheisilleni, enkä ainakaan ota tavaksi.”

Yllättävää on, miten heikoksi tuommoinen koepalojen otto sitten kuitenkin vetää. Ajaessani kotiin oloni oli heikko ja voimaton. Käsivarsien muutenkin olemattomat voimat olivat kadonneet. Moottoritiellä ajaessani näin Pendolinon tulevani vastaan. Siinä oli vastaus kiltille lääkärille. Miltä tuntui? No ihan siltä kun joku olisi ajanut Pendolinolla mun pers….

Ai niin, arvaas mitä. Viikon päästä saa tulokset. Viikko sinne tai tänne, eihän se ole pitkä aika…


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

5 + 3 =