Ohuilla jäillä

Posted on

Kuukausi sitten kävin viimeisessä sädehoidossa. Doctareksen loistavat hoitajat antoivat kauniin läksiäislahjan – pieneen puukuutioon sijoitetun puun siemenen, jonka voi istuttaa haluamaansa paikkaan uuden alun merkiksi. Uusi alku. Pienet sanat – iso asia. Jonkinlaisena ironiana tilanteessa oli se, että lahjan antoi kaveri joka teki alkuvaiheen piinalliset takakontin kuvaukset. Meinasin vieläkin sanoa, että tiedän ihan tarkkaan mistä tämä kuution kohta löydät.

Menee ehkä toistamiseksi, mutta kyseisen sairaalaan henkilökunta oli kerrassaan erinomaista. Kiitokset kaikille!! Ainoana asiana mieleen jäi yksi kammottava virhe, josta asianmukaisesti reklamoin kovaan ääneen. Minut tuntevat tietävät, että se meteli ei ollut ihan pientä:-) Ja moneen kertaan. Yhtenä päivänä sädehoitopöytä näet jäi ylös korkeuksiin jumiin ja minä olin tietysti asianmukaisesti siihen sidottuna. Kohta kaveri tulee ja ilmoittaa, että pahoittelee syvästi mutta että nyt menee jonkun aikaa että saavat koneet buutattua uudelleen. Ei siinä mitään – ongelma oli siinä, että nämä kiusankappaleet olivat laittaneet hoitohuoneeseen Jari Sillanpäätä soimaan. Siinä minä makaan vajaan parin metrin korkeudessa alustaan sidottuna housut kintuissa ja Jari Sillanpää soi. Voe persiensuti!!!! Enkä voi asialle itse mitään. Voiko pahempaa olla? Yritin kyllä pureksia oman kaulani poikki, mutta en valitettavasti onnistunut.

Lopputarkastuksessa näin hoitavan lääkärini jo toisen kerran. Miellyttävän ja asiansa osaavan oloinen kaveri tuo Joensuu. Tämä on siis eri kaveri kuin se, joka seisoi hienoissa kengissään sormi perseessäni. Osaava oli sekin. Hänhän syövän diagnosoi. On muuten kaveri kenkänsä ansainnut! Joensuu siis kertoi mitä on tapahtunut ja mitä jatkossa tapahtuu. Samalla hän kertoi asiallisesti, että usein tässä vaiheessa PSA-arvo edelleen nousee ja alkaa hoitojen tehottua laskea joskus muutaman viikon tai kuukauden päästä. Testeissä käydään jatkossa aika usein, sitten vähän harvemmin ja lopun ikää kuitenkin. Kyselin ravinnosta ja hän kertoi ravinnon olevan tärkeä asia. Kertoi myös, että on olemassa tutkimuksia ja niiden jälkitutkimuksia jotka osoittavat suuntaan ja toiseen. Lyhyesti – syö hyvää ja puhdasta ruokaa ja vältä turhuuksia.

Hän kertoi myös omien hoitojeni menneen hyvin. PSA-arvoni oli jo tässä vaiheessa laskenut arvoon 3,75, eli paljon. Kysyin häneltä onko syövän kantasolu nyt tuhottu? Hän sanoi suoraan ettei sitä voi tietää. ”PSA on sen ainoa ja paras mittari. Jos se laskee ykköseen, on homma kotona.” Jäin siis edelleen roikkumaan tietämättömyyden ja epävarmuuden köyteen. Mutta suunta on jo hyvä.

Sanoin aiemmin itse, että en hoitojeni aikana huomannut olossani mitään ihmeellistä. Paskapuhetta, sanon minä. Ja osa siitä tuli palaverissa, lenkillä ja treeneissäkin housuun. Parisen viikkoa hoitojen jälkeen huomasin kuitenkin olevani kuin uusi ihminen. Yhtäkkiä tarmoa ja vauhtia oli niin kun itsessäni muistan joskus olleen. Vasta pari viikkoa hoitojen jälkeen ymmärsin, kuinka paljon hoidot olivat minua syöneet. Väsymys, keskittymisen puute (joo, muutenkin huono), fyysinen väsymys, huono nukkuminen, liukkaat persposket jne. olivat yhtäkkiä menneen talven lumia. Jos joku kanssakärsijä lukee, niin mikään näistä ei tullut yhtäkkiä. Mikään näistä ei vienyt kaikkia voimia. Elämää pystyi jatkamaan aivan normaalisti. Mutta jälkikäteen huomasin, että olin kuitenkin näköjään ollut aika poikki.

Kuten joskus aiemmin kirjoitin, olin vaimoni kanssa päättänyt, että tämä on kuin paha flunssa, joka hoidetaan pois alta. Me olemme ennekin hypänneet ”veneestä suoraan kiveen”, mutta aina on selvitty. Tämä oli taas yksi hyppy ja siitä seurannut kuhmu hoidetaan. Ennen hoitojen loppua päätimme, että syöpä on tapettu ja me jatkamme elämäämme tarmokkaasti kohti omia ja yhteisiä unelmiamme. Päätimme myös pitää Tappajaiset.  Päätimme, että kutsumme yhdeksi illaksi yhteen ne ystäväpiirin ihmiset, jotka ovat meille läheisiä ja tärkeitä syystä, tai toisesta. Näiden ihmisten yhteisellä energialla syöpä TAPETAAN lopullisesti. Ihmisiä kutsuimme rajallisen määrän elämäni aikajanan eri ääripäistä. Kävimme listaa tarkkaan läpi moneen kertaan. Se oli itse asiassa erittäin vaikeaa. Rakas vaimoni varmaan myrkyttää minut tämän luettuaan, mutta minulle kyseinen tilaisuus oli melkein tärkeämpi kuin omat häämme. Saimme käyttöömme loistavan tilan ja paikalle saapui elämäni tärkeimmät ihmiset. Tiedän, että osa näistä ihmisistä oli tehnyt erittäin suuria uhrauksia, kalenterin muutoksia jne. päästäkseen paikalle. Paikalle lennettiin eri maista ja muutamia erittäin tärkeitä asioita peruttiin. Yksi jopa yritti ihan tosissaan muuttaa atomijäänmurtajan aikataulua tämän vuoksi, muttei onnistunut. Toivon näiden ihmisten tietävän kuinka paljon he minulle merkitsevät ja kuinka paljon heitä rakastan. Jos eivät tiedä, niin arvatkaa – enhän sitä nyt pysty sanomaankaan. Olen sentään Mies. Perkele.

Kaiken kaikkiaan koko syöpä oli aika paska juttu. Uskon sen olevan nyt tapettu, mutta varmuutta ei vielä ole. Onneksi eturauhassyöpä ei ole syövistä pahin ja se on nykyään hyvin hoidettavissa. Mutta silti, se ravisti elämääni ehkä enemmän kuin vielä ymmärränkään. Monin eri tavoin. Voin varmuudella kuitenkin sanoa, että olen nyt eri ihminen kuin vuosi sitten.

Dulcius ex asperis

Sami


One thought on “Ohuilla jäillä

  1. Jaksamista Sami! Luin huhtikuu 2016 blogin ja hyvä kuulla että tilanne on nyt parempi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

6 + 2 =